Itä-Suomen kierros - osa 1: Kuvauskojussa Kuhmossa

Minullahan oli tähän vuoteen hyvin erilaiset matkasuunnitelmat, mutta itsestäni riippumattomista syistä ne kuitenkin peruttiin käytännössä yhdessä yössä ja tilalle sain vain ison kasan selviteltäviä asioita. No, siihen ei voi hirveästi vaikuttaa, joten katse oli matkailumielessä suunnattava kotimaahan. Pikaisen tutkimuksen jälkeen totesin, että Suomessa isojen nisäkkäiden kuvaus on pääasiassa Itä-Suomessa tapahtuva aktiviteetti, joten suuntasin matkani kohti Kuhmoa ja Lieksaa, minkä jälkeen kävin vielä katsastamassa kansallismaisemat Kolilla ja maamme harvinaisimman ja ainoan kotoperäisen nisäkkään eli saimaannorpan Linnansaaren kansallispuistossa Oravissa.

Aloitin matkani torstaiaamuna ja suuntasin kohti Kuhmoa. Matkanteko oli kyllä poikkeuksellisen sujuvaa, sillä porukkaa tien päällä ei juurikaan ollut. Lounas Nurmeksen ABC:llä ja siitä edelleen kohti Kuikan kämppää Kuhmon itäpuolella, missä Wildlife Safaris Finland pitää päämajaansa. Ihan viimeistä kymmenen kilometrin pätkää lukuun ottamatta tiet olivat kesäisessä kunnossa. Tie Kuikan kämpälle sen sijaan oli kelirikkoajan jääpolanteinen soratie, jossa oli pari haastavaa kohtaa eteläkorealaiselle ystävälleni. Niistä kuitenkin selvittiin ilman ulkopuolista apua. Tapasin isäntäni Samin sovitusti vähän ennen kahta ja vaihdoimme hieman kuulumisia, kunnes toiseen kojuun seuraavaksi yöksi majoittuvat ranskalaiset biologit olivat myös saapuneet paikalle. Sen jälkeen Sami lähti opastamaan meidät noin 10 kilometrin päässä sijaitsevaan kohteeseen, joka siis käytännössä sijaitsee suon laidalla Venäjän rajavyöhykkeellä. Kuvauskojuissa on varusteluna kuvausaukkojen lisäksi tyypillisesti kuivakäymälät, jonkinlainen makuutila sekä lämmitin. Kuhmossa kaveriksi sai myös trangian, jolla sitten oli mahdollisuus kokkailla hieman myös lämmintä ruokaa.

Kun kuvausvälineet oli saatu ojennukseen ja ravintopuoli kuntoon, niin sitten olikin aika suunnata katse suon tapahtumiin. Suolle oli siis aseteltu eläimiä varten ravintohoukuttimia. Suomessa isot nisäkkäät ovat erittäin arkoja (koska niitä metsästetään) ja niiden kuvaaminen ilman ruokintaa on käytännössä melkein mahdotonta. Eikä pidä siltikään ajatella, että eläimet suorastaan ryntäävät kuvattaviksi ruokintapaikalle, kun ihmiset ovat hävinneet näkyvistä. Kysymyksessä on edelleen kärsivällisyyslaji, sillä eläimet ilmaantuvat usein aamu- ja iltahämärän aikaan, jolloin siis valokuvauksen kannalta ei ole optimaalisesti valoa, jos sitä on ollenkaan. Se on sitten henkilökohtainen ratkaisu, yrittääkö pimeään aikaan nukkua vai haluaako tarkkailla eläinten rymyämistä ja ruokailua läpi yön. Kuvista siis ei ole mitään varmuutta, kaikki riippuu onnesta, kärsivällisyydestä ja ehkä vähän kalustostakin.

Itselläni ei ollut aikaisempaa kokemusta kojukuvauksesta, vaan villieläinten kuvaamisyritykset ovat tapahtuneet lähinnä safariauton suojista Afrikassa, mikä on tähän verrattuna ihan eri laji (= mielestäni huomattavasti viihdyttävämpi ja helpompi kokemus).

Suo oli päiväsaikaan isojen korppien temmellyskenttä ja ensimmäiset isommat eläimet ilmaantuivat vasta juuri ennen hämärän laskeutumista, kun kaksi sutta ilmaantui haaskalle metsän siimeksestä. Pian susia ilmaantui lisääkin ja kaikkiaan niitä oli kuusi yksilöä tutkimassa illallispöydän tarjontaa.

Korpit hallitsevat suota joukkovoiman turvin.

Valo oli kuvaamiseen jo liian hämärä, kun metsän kuningas vihdoin saapui varjoista suon reunaan. Kaksi sutta häiriköi otsoa matkalla haaskalle ja karhulla oli kärsivällisyys koetuksella vikkelien kiusankappaleiden näykinnän kanssa. Muutaman minuutin kamppailun jälkeen karhu kuitenkin päästettiin haaskalle ja sudet vetäytyivät taka-alalle. Näihin aikoihin laitoin itse silmät kiinni. Yöllä havahduin muutamaan otteeseen susien ulvontaan sekä karhun urahteluihin. Aamuyöstä heräsin todella aikaisin kylmyyteen, sillä lämpötila oli yön aikana laskenut noin kympin pakkaselle ja minun makuupussini ei ihan ollut riittävä niihin oloihin. (Aikaisemmin mainitsemani lämmitin siis oli yöllä pois päältä, joten myös kojussa oli reippaasti pakkasta.)

Susilauma saapuu paikalle hämärän koitossa.

Tämä oli kuitenkin ihan hyvä juttu, sillä sudet pyörivät edelleen haaskalla ja häipyivät vasta juuri ennen auringonnousua. Sitten menikin pitkään ennen kuin merikotka saapui korppien seuraksi jääden tarkkailuasemaan hieman kauemmaksi. Yllättävää oli se, miten paljon muut eläimet kunnioittivat korppilaumaa, joka siis oli haaskan kimpussa heti ensiminuuteista lähtien. Lukumäärässä on vahvuutta.

Keskipäivällä ei tapahtunut juuri mitään, joten kävin vähän kävelemässä läheisillä hiekkateillä. Sielläkään ei korppeja lukuun ottamatta hirveästi muita liikkujia näkynyt. Kun palasin kojuun, oli Sami tuomassa eläimille lisää sapuskaa ja päätin itsekin hieman ravita kehoa. Hieman myöhemmin merikotka ilmaantui suolle ja teki yhden näyttävän kalapalan riiston korpeilta, minkä sain napattua myös kameralle. Aika passiivinen on tuo kotkankin keskimääräinen strategia metsästyksen suhteen.

Illalla sitten ei tapahtunutkaan mitään. Juuri hämärän laskeuduttua yksinäinen kettu tuli etsimään syötävää ja saikin kaivettua suohon kätkettyjä kalanperkeitä nälkäänsä.

Merikotkan isku.

Aurinko nousi aamulla varhain hiljaisen suon takaa ja korppeja lukuun ottamatta liikettä ei juurikaan ollut. Elättelin vielä toivetta karhusta, vaikka tiesin mahdollisuuksien olevan valoisaan aikaan vähäiset. Ei karhua, mutta sudet kylläkin! Vähän seitsemän jälkeen ilmaantui jälleen kaksi sutta kevyelle aamubrunssille ja mikäs siinä – kuvausolot olivat toistaiseksi reissun parhaat.

Muuta ei sitten enää tapahtunutkaan ennen kuin oli aika pakkailla kamat takaisin autoon ja lähteä kohti seuraavaa kohdetta Lieksassa.