13/07/2022

Kebnekaise östra leden 5.-9.7.2022

 


Partioaitan järjestämä vaellus Kebnekaiselle alkoi parin päivän ajomatkan päätteeksi Nikkaluoktan pienestä saamelaiskylästä, jonne Kiirunasta länteen johtava maantie loppuu. Lyhyen alkupalaverin jälkeen otimme rinkat kantoon tihkusateisessa iltapäivässä ja suuntasimme kohtuullisen lyhyen etapin (n. 6,3km ja 2,5h) kohti Laddjujavren rantaa, jonne pystytimme ensimmäisen leirimme. Ryhmään kuului kymmenen vaeltajaa sekä oppaamme. Olin varautunut mahdolliseen ennustettuun kaatosateeseen pari päivää aikaisemmin hankkimallani ylimääräisellä tarpilla, jonka pystytin telttani päälle kolmijalkaa ja yhtä lainattua retkeilysauvaa apuna käyttäen. Varsinaista rankkasadetta ei yöllä tullut, mutta sanoisin, että tarppi kyllä varmaan olisi siinä suhteessa tehnyt tehtävänsä. Jatkokehitykseen pitäisi sen sijaan ottaa kiinnitysnarut, joita oli vain neljä. Tuoteseloste puhui yhdeksästä kiinnityspisteestä, ja toki pisteet onkin, mutta ei naruja, eikä kiiloja.

Laddjujavri

Toinen päivä valkeni pilvisenä ja tuulisena, kun laitoimme leirin kasaan ja suuntasimme päivän aluksi venelaituria kohti, josta aloitimme pienellä veneretkellä Laddjujavren selkää ja siihen laskevaa jokea pitkin länteen, minkä jälkeen oli aika ottaa taas omat jalat alle, kun nousimme kohti Tarfalan laaksoa Kebnekaisen jäätiköiden itäpuolella. Päivän taival oli veneavusta huolimatta kohtuullisen pitkä (12km ja 5h) ja kävi hieman kropan päälle, kun rinkassa oli painoa yli 20 kiloa ja reitti nousi matkan aikana ylös noin 600 metriä. Itse leiripaikka oli karun kaunis laakso, mutta myöskin erittäin tuulinen ja siksi todella kylmän tuntuinen varsinkin edellisten viikkojen helteiden jälkeen. Myöskin matka Tarfalan tunturiasemalle oli käytännössä liian pitkä, että siitä olisi ollut mitään apua. Kilometrin mittainen matka rakan yli suuntaansa ei oikein vaelluspäivän päälle kiinnostanut, varsinkin, kun nousu jäätikölle tapahtui lähempää leiripaikkaamme. 

Tarfalan laakso

Kolmantena päivänä heräsimme kirkkaaseen auringonpaisteeseen ja aamutoimien jälkeen siirryimme viereiselle tutkimusasemalle hakemaan kiipeilyvarusteet sekä tapaamaan joukkoomme liittyneen paikallisen vuoristo-oppaan. Varustautumisen jälkeen nousimme laaksosta ensin jäätikölle ja sitten ylitimme köysistöissä niin Storglacierin kuin Björlingsglacierin, minkä jälkeen nousimme harjannetta ja kallioon pultattua via ferrataa pitkin ylös niin kutsuttua Kebnekaisen östra ledeniä pitkin. Sää ja näkyvyys huononi koko matkan ajan ja ylhäälle (via ferratan yläpäähän) päästyämme näkyvyys oli enää muutamia kymmeniä metrejä. Pidimme lyhyen tauon Topstuganilla ja tankkasimme hieman energiaa ennen viimeistä lyhyttä osuutta vuoren huipulle. Reittimerkkien lopussa näkyvyys oli pudonnut enää muutamaan metriin ja tuuli oli navakka ja jäinen. Nousimme köysissä kapealle huippuharjanteelle, mistä ei kyllä näkynyt mitään mihinkään suuntaan. Joka tapauksessa kaikki ryhmämme jäsenet nousivat huipulle saakka, kiitos ammattioppaiden. Muutamien muiden retki samana päivänä päättyi ennen aikojaan joko huonon näkyvyyden tai puutteellisen varustuksen osalta. Täytyy sanoa, että itsellenikin karut olosuhteet keskikesällä tulivat hieman yllätyksenä, onneksi oma varustukseni oli kuitenkin aika lailla optimi tähänkin keliin. Toppatakki, jonka ihan viimeisenä nappasin mukaani Tampereelta lähtiessä, oli jokaisen kannetun gramman arvoinen. 

Jäätiköllä - säärintama tulossa vastaan.

Lyhyen huippuhetken jälkeen palasimme omia jälkiämme alas harjanteelle ja edelleen jäätiköiden yli takaisin alas laaksoon. Jäätiköllä näkyvyys oli koko ajan erittäin huono ja en aikaisemmin ole vaeltanut tällaisessa 'white out' -kelissä - täytyy sanoa, että jos itsekseni olisin ollut liikkeellä, niin siinä olisi voinut olla usko ja taidot koetuksella. Päivän taival oli pitkä (15km ja 10h) ja nousumetrejä kertyi noin 1300. 

Kebnekaisen huipulla näkyvyys nollassa.

Lepo olisi ollut ihan ansaittua pitkän päivän jälkeen, mutta illalla noussut navakka noin 23 m/s tuuli ei antanut yöllä armoa ja niinpä telttojen kiinnitykset ja rakenteet olivat koetuksella ja lepo muuttui enemmänkin aamun odotukseksi. Aamulla leirin pakkaaminen navakassa tuulessa oli myöskin kokemus, jota en ihan heti unohda. Käytännössä pakkaus piti suorittaa istualtaan, sillä ainoastaan oma paino piti telttaa paikallaan sen verran, että se ei lähtenyt tuulen mukaan. Siirryimme Tarfalan jäätävästä jäätikkötuulesta alemmas Kebnekaisen tunturiasemalle, missä nautimme leiriytymisen jälkeen hieman myös mukavuuksista. Itse kävin saunassa ja sitten nautimme vielä yhteistä illallista Elsa's kök -ravintolassa. Hintataso tunturiasemalla on korkea, mikä tietysti sijainnin ja logistiikan takia on varmaan osin perusteltuakin. Huoltorakennuksen käyttö (sis. saunan) maksoi noin 30€ ja punkkapaikka olisi ollut 90€/yö - mökit luonnollisesti vieläkin kalliimpia. Leiriytyä saa ilmaiseksi ja vesipiste on kaikkien käytössä veloituksetta. Illalla tuuli oli tyyntynyt tunturiaseman puolella mitättömäksi ja viimeinen yö Kebnekaisella olikin sään puolesta reissun levollisin. 

Ilta tunturiasemalla

Kebnekaisen vaellus ei vastannut odotuksia siinä mielessä, että kokonaisuus oli erityisesti olosuhteiltaan paljon vaativampi kuin olin odottanut. Yllättävää oli todella raju sää keskellä kesää. Onneksi tuli otettua mukaan myös talvivarusteita. Myös leirintä Tarfalassa oli kovan tuulen takia haastavaa. Sanoisin, että poluilla näkemäni perusteella moni Kebnekaisen vaeltaja on matkalla aivan liian kevyin varustein ja vajavaisella osaamisella, jotta vuoren huiputuksen voisi tehdä turvallisesti ja kohtuullisen mukavasti. Toivottavasti matkassa on sitäkin enemmän kylmää harkintaa sen suhteen, että milloin kääntyä takaisin. 

Paluu tyylillä

Retken viimeisenä päivänä siirryimme glamping-kategoriaan ja matkasimme seitsemässä minuutissa helikoptereilla takaisin Nikkaluoktaan ja siitä loppukahvittelun jälkeen sitten taas pitkälle ajotaipaleelle läpi Ruotsin ja kohti Pirkanmaata.

Read more »

11/04/2022

Kokemuksia ja näkemyksiä Sony E-mount ekosysteemistä

Olen vuodesta 2018 lähtien kuvannut Sonyn kameroilla ja kokoan tässä hieman ajatuksiani noin kolmen ja puolen vuoden harjoittelun jälkeen.

Aloitetaan rungoista. Ensimmäinen runkoni oli Sonyn APS-C malliston a6300, joka mielestäni oli ja on edelleen todella pätevä ja luotettava pikkukamera. 24MP-kenno ja 11fps sarjakuvaus toimivat hyvin useimmissa kuvaustilanteissa – kameran tarkennuskin on aivan kilpailukykyinen. Tämä runko kuvaa lisäksi myös 4k-videota, joten kelpaa hyvin myös aloittelijoiden videokameraksi. Silmäsuojus tahtoo irrota hieman helposti näissä 6-sarjan malleissa ja itse taisin hukata parikin sellaista jonnekin maastoon. Pientä kameraa etsivälle tämä malli sopii kuin nenä päähän. Tästä saa rakennettua pätevän matkasetin yhdistämällä tämän pariin hyvään zoom-linssiin. 

Yellowstone 2018, Sony a6300 + Sony 18-105mm

Seuraavaksi hankin kalustooni A7M3:n, joka todennäköisesti oli hinta-laatusuhteeltaan (ja on sitä edelleen) yksi Sonyn malliston parhaista kameroista, ellei jopa se aivan paras. A7M3 toimii vähintäänkin tyydyttävästi käytännössä kaikissa mahdollisissa kuvaustilanteissa. Sanoisin, että tämän kameran paras ominaisuus on sen aivan loistava ISO-suorituskyky alueella ISO4000-ISO12800. Toistaiseksi en ole törmännyt kameraan, joka pystyisi samaan. Lisäksi automaattitarkennus on loistava ja osumatarkkuus erittäin korkea. Siksi juuri tämä kamera on niin monikäyttöinen työjuhta, että se löytyy todella monen tyytyväisen kuvaajan repusta.

Suomussalmi 2020, Sony A7M3 + Sony 200-600mm

Vaihdoin a6300:n lopulta A7R3:een, joka oli minulla muutaman kuukauden, kunnes vaihdoin sen edelleen uuteen A7R4:een. R-sarjalaisten leimaavin ominaisuus on luonnollisesti iso pikselitiheys, joka tuo mukanaan sekä mahdollisuuksia erityisesti kropattavuuden suhteen ja riskejä erityisesti kohinan ja tärinäherkkyyden suhteen. A7R3 ei viihtynyt hyllyssäni kovinkaan pitkään, sillä sen automaattinen tarkennus oli käytännössä lähes käyttökelvoton urheilupuolella yhtään nopeammissa tilanteissa. Ehkä se oli siinä mielessä itseltäni hieman hutihankinta, mutta tulipa kokeiltua. A7R4 on tarkennuksen suhteen huomattavasti nopeampi, toki ei läheskään virheetön. A7R4:n massiivinen 61MP:n kenno tuo mahdollisuuksia kuvan rajaukseen, mutta toisaalta kohina alkaa olla merkittävää jo varsin alhaisilla ISO-arvoilla ja lisäksi tiedostokoot ovat sen verran suuria, että niiden käsittely vie enemmän aikaa ja niiden varastointiin kuluu huomattava määrä levytilaa. Olen huomannut myös, että A7R4 on varsin herkkä toimintahäiriöille Image Database Filen suhteen ja olenkin useita kertoja joutunut palauttelemaan kyseistä fileä muistikortille. Pari kertaa on käynyt jopa niin, että muiskortille kirjoittaminen on estynyt kesken kuvauksen – näillä kerroilla onneksi kakkoskortti on pelastanut. Olen hieman haarukoinut tilannetta ja luulen sen johtuvan siitä, että muistikortit on otettu alustamisen jälkeen käyttöön toisessa kamerassa (joka siis on luonut tuon Image Database Filen kortille). 

Jyväskylä 2020, Sony A7R4 + Sony 200-600mm

Toinen ärsyttävä ominaisuus tässä ja ilmeisesti kaikissa Sonyn kameroissa on jatkuva muistutus kolmannen osapuolen akuista, mikä pitää aina akkujen vaihdon jälkeen kuitata pois – hieman vähempikin olisi mielestäni riittänyt. A7R4:n suhteen huomautan myös siitä, että sen toiminta ei ole kaikkien objektiivien kanssa ihan saumatonta. Tarkennus Sonyn 200-600mm zoom-linssin kanssa ei osu nappiin läheskään joka kerta, mikä on hieman ärsyttävää. Yritin haarukoida tilannetta Sonyn kanssa, mutta käytännössä he piiloutuivat sen taakse, että olin esittämissäni esimerkkitilanteissa käyttänyt heidän suosituksiaan alhaisempaa suljinnopeutta. Varmaan niin, mutta koska käytössäni oli myös jalustalla ollut gimbal, niin odottaisin, että homma toimii aavistuksen ohjearvojen (jotka muuten ovat kohtuullisen korkeita) allekin. Tästä aiheesta on muutamilla jenkkipalstoilla kohtuullisen pitkiä ketjuja ja ehkä niistä voisi vetää yhteen sen, että ongelmaa esiintyy tällä kombolla jonkin verran, mutta kukaan ei oikein osaa sanoa, miksi. Itse en juurikaan käytä enää tätä yhdistelmää, sillä laatu ei ole johdonmukaisesti hyvä. A7R4:ssä myös rolling shutter -ilmiö on merkittävä erityisesti elektronisella sulkimella kuvattaessa, eikä ole juurikaan merkitystä liikkuuko kohde vai ei. Käytännössä siis kyseisellä kameralla joutuu käyttämään mekaanista suljinta, jos haluaa varmistua siitä, että kohteen muoto säilyy johdonmukaisena.

Jyväskylä 2022, Sony A9 + Sony 135mm

Viimeisin Sonyn runkoni on A9, joka siirtyi haltuuni vaihtokaupassa A7M3:een. A9 on varsinkin nykyään (käytettynä) erittäin kustannustehokas ja laadukas vaihtoehto aloittelevalle urheilukuvaajalle, sillä kameran automaattitarkennus on edelleen ihan huippua ja 20fps nopeus niin ikään, vaikka ikää kameralla alkaa jo yli viisi vuotta. Omaan makuuni tarkennus voisi olla vieläkin ”tarttuvampi” locked on -moodissa. Oikeastaan ainut A7M3 verrattuna selkeästi heikompi ominaisuus tässä kamerassa on heikompi ISO-suorituskyky. Ja ainut isompi tarkennusongelma, johon olen tämän rungon kanssa törmännyt, on yhdessä Tamronin 70-180mm f2.8 optiikan kanssa, milloin kamera tarkentaa jatkuvasti liikkuvan kohteen etupuolelle. Kameraa kohti juoksevasta kohteesta usein polvi oli tarkka, kasvot ei, vaikka tarkennusnäyttö olisi lukittuneena kasvoihin. Toki siellä sarjoissa on muutama osumakin, mutta kaikkiaan osumaprosentti oli niin huono, että tämä on toinen kombo, jota en juurikaan käytä. Mainittu Tamron + A7R4 puolestaan toimii mielestäni ihan hyvin. Näin ollen olettaisin, että A9:n tarkennus on Tamronille yksinkertaisesti liian nopea ja kolme kertaa vähemmän laskutoimituksia sekunnissa tekevä R4 puolestaan tarpeeksi hidas.

Lievestuore 2022, Sony A7R4 + Sony 135mm

Optiikan suhteen omistan tällä hetkellä Tamronin 17-28 f2.8, 28-75 f2.8, 70-180 f2.8 ja Sonyn 85 f1.8, 135 f1.8 ja 200-600 f5.6-6.3.

Näistä 200-600mm zoom on selkeästi eniten käyttämäni optiikka ja myöskin henkilökohtainen suosikkini. Myös molemmat 1.8 primet ovat erityisesti sisäurheilussa yllättävänkin monikäyttöisiä laseja. Tamronin sarja on ollut luotettava ja laadukas erityisesti retkeilykäytössä. Hinta-laatusuhteeltaan parempia laseja Sonylle ei taida oikein olla kuin nämä Tamronin tuubit. Itse käytän kuitenkin varmaan keskimääräistä paljon vähemmän normaalizoomeja 28-75 ja 70-180.

Espoo 2021, Sony A9 + Sony 85mm

Jos ajatellaan omia kokemuksiani, niin mitä voisin suositella Sonyn E-ekosysteemistä kiinnostuneelle kuvaajalle? Sanoisin, että hinta-laatusuhteeltaan parhaat ostokset löytyvät tällä hetkellä käytetyistä. Hyväkuntoiset käytetyt a6300/a6600 tai A7M3 ovat aloittelijalle käytännössä varma valinta. Hinta ei enää päätä huimaa ja toimintakyky on vähintäänkin hyvä useimpiin kuvaustilanteisiin.

A9:n hinta on tällä hetkellä niin ikään ominaisuuksiinsa nähden erittäin kilpailukykyinen urheilu- tai eläinaiheista kiinnostuneelle harrastajalle. Toki A9 toimii hyvin myös missä tahansa muussa kuvaustilanteessa.

R-malliston suhteen esitän suurimmat varaukset. Suuret kennot houkuttelevat monia, mutta nämä kamerat ovat paljon armottomampia käyttäjän virheille kuin monet muut mallit, lisäksi ISO-suorituskyky ja tiedostokoot tuovat oman lisänsä haasteisiin. Toki, jos on selkeästi profiloitunut maisemakuvaaja (erityisesti alhaisilla ISO-arvoilla) tai kuvaa paljon vakio-olosuhteissa studiossa, niin silloin homma kyllä pelittää näillä vehkeillä mainiosti. En suosittele R-malliston kameroita kenenkään ensimmäiseksi kameraksi.

Lofootit 2020, Sony A7R4 + Tamron 17-28 

Sonyn uusista malleista kiinnostavimmat ovat luonnollisesti A1 ja A7M4, joista ensimmäinen on hintansa puolesta käytännössä useimpien harrastajien ulottumattomissa, kunnes niitä alkaa muutaman vuoden kuluttua löytyä käytettyjen laarista. Sen sijaan A7M4:lle voi jo nyt povata hyvää menestystä kameraharrastajien parissa. Itsekin olen hieman mietiskellyt, että menisikö tuo oma R4 vaihdossa uuteen M4:een. Siinä olisi pikkaisen maltillisempi tiedostokoko ja varmaan myös parempi ISO-suorituskyky sekä tarkennus – ainoa henkilökohtainen pettymys spekseissä oli se, että sarjakuvausnopeus oli edelleen 10fps, eikä esim 13 tai jopa 15fps. Katsotaan nyt muutama kuukausi tilannetta, kun tavaraa alkaa ehkä löytyä tänne pohjolaankin. 

On ollut huhuja myös uudesta A9M3:sta – sekin luonnollisesti kiinnostava ainakin omalta kannaltani, mutta todennäköisesti sekin jää vielä odottelemaan hetkeksi, sillä arviolta hinta tulee siinäkin olemaan jossain kuuden tonnin tietämillä. Olisi myöskin mielenkiintoista nähdä, miten oletettu uusi A9 asemoituisi suhteessa A1:een. Oma veikkaukseni tosin on, että tätä mallia ei ainakaan ihan heti nähdä, sillä jo nyt valmistajat ovat suurissa ongelmissa toimituksiensa kanssa, eikä tavaraa riitä läheskään kaikille halukkaille. Sirut ja logistiikka eivät tällä hetkellä tue uusia tuotejulkaisuja.

Read more »

01/02/2022

Afrikan safari vs kojukuvaus Suomessa

Otetaanpa ensimmäinen valokuvausaiheinen blogipostaukseni, kun varsinaisia matkajuttuja ei viime aikoina ole sattuneesta syystä oikein kertynyt ja muutenkin tämä harrasteluni valokuvauksen ympärillä on selkeästi hieman eskaloitunut viime vuosina. Teen siis lyhyen ja teknisesti hieman yksinkertaistetun yhteenvedon Afrikan safarin ja Suomessa tapahtuvan kojukuvauksen olennaisimmista eroista ihan vain siksi, että en ole juurikaan nähnyt aihetta missään käsiteltävän. Toki mielikuvan aiheesta voi muodostaa eri sivustoja selaamalla ja videoita katselemalla, mutta nyt kun olen molempia kokeillut, niin on helpompi tehdä hieman vertailevaa analyysiä.
Ensimmäisiä safareja vuonna 2009. Panasonic DMC-TZ2.  

Hinta 

Suomessa hinnat liikkuvat noin 200 euron tuntumassa per yö plus ruuat (ruokapaketti palveluna noin 50 euroa/pv) ja 1-2 tankillista bensaa, Afrikassa full-service camping viikon ajan esimerkiksi Arushasta halvimmillaan noin 1500 euroa plus lennot ehkä noin 700-800 euroa (ennen koronaa olevilla hinnoilla – nythän esim. Kilimanjaron lentojen hinta oli pompsahtanut kevyet 40% ylöspäin). 

Viikon reissu kotimaassa siis tulee aavistuksen halvemmaksi ainakin silloin, mikäli kamerakalustoa ei tarvitse vuokrata lisäksi. Leirinnässä Afrikassa on tietysti oma eksotiikkansa, toki samaa on vähän myös kuvauskojuilla elämisessä ja yöpymisessä. Afrikassa homma on selvästi virikkeellisempää kuin kojupuuhissa keskimäärin. 

Jos Afrikkaan lähtee jonkun kuvausmatkoja myyvän matkatoimiston kautta, silloin hinta on tuohon perusleirintävaihtoehtoon verrattuna 2-5 kertainen, joten katson, että se ei ole vertailukelpoinen kojukuvauksen kanssa, sillä palvelu on ihan eri luokkaa. 

Lajisto 

Suomessa luonnollisesti paljon suppeampi tarjonta Afrikan lajikirjoon verrattuna.  

Ensimmäistä kertaa kojussa itärajalla. Sony A7M3.

Päivärytmi 

Suomessa korostuvat varhaiset aamut ja iltahämärän aika, kesällä tietysti valoa on melkein vuorokauden ympäri. Afrikassa kuvattavaa on vuorokauden ympäri – toki eläinten aktiivisuus päivällä on laimeampaa, mutta toisaalta se helpottaa kuvaamista merkittävästi, kun eläimillä ei ole kiire yhtään minnekään. Se, että saisi jotain saalistuskuvia tai muita harvinaisempia tai tunnelmallisempia tilannekuvia on sitten ihan kokonaan toinen juttu, eikä oikein ole realismia, jos nyt vaikka otetaan tällainen viikon reissu lähtökohdaksi. 

Ihan vaan perspektiivin vuoksi – eräs kansainvälinen tuotantoyhtiö oli varannut yli 100 kuvauspäivää Itä-Suomessa tehdäkseen luontodokumenttia yhdestä kotimaisesta nisäkkäästä. Ja lopputulos lienee sitten luultavasti korkeintaan 2-4 tunnin mittaista jaksoa. Tämä kertonee aavistuksen vaadittavasta raakamateriaalin määrästä ammattituotannossa. 

Amatöörinä on luottaminen enemmän onneen, sillä harvan budjetti ja arkielämä kestää edes enemmän kuin muutaman päivän kuvauksia jossain itärajalla tai Afrikassa. 

Bwindin kansallispuisto 2018. Sony A6300.

Kokemus ja ergonomia 

Suomessa vaaditaan kärsivällisyyttä ja vähän onneakin. Afrikassa on vielä toistaiseksi (tosin tilannehan heikkenee koko ajan, kun ajamme lajit pikkuhiljaa uhanalaisiksi) melko varmaa, että kuvia kertyy aikamoinen kasa – siinä mielessä siis safari pitää mielen virkeämpänä, kun koko ajan on jotain toimintaa näköpiirissä. 

Suomessa huomattavaa on myös se, että odotellessa pitää olla täysin hiljaa. Safariautojen ergonomia ei ole parasta A-luokkaa, mutta on se kuitenkin aavistuksen parempi kuin kuvauskoppien, joissa joutuu istumaan jonkinlaisessa kyyryssä tai seisomaan polvillaan kuvausaukkojen tyypillisen korkeuden takia. (Näin siis ainakin 180+ pituisilla immeisillä.)  

Karhukojussa Suomussalmella 2020. Sony A7M3.

Kalusto 

Kalusto on tietysti aina henkilökohtainen resurssikysymys ja villieläinten suhteen yleinen ”pidempi on lähes aina parempi” pitää kyllä paikkansa. Sanoisin, että Afrikassa pääsee kuitenkin monta kertaa aavistuksen lähemmäksi, jolloin ehkä vähän lyhyempikin objektiivi saattaa olla riittävä. Sanoisin kuitenkin, että kohtuullista laatua odottavien minimi lienee 300mm kroppirungossa tai 400mm fullframessa. 

600mm saa Afrikassa odotusarvon jo kohtuullisen korkealle ja Suomessakin nostaa todennäköisyyksiä merkittävästi. Luonnollisesti rungon ISO-suorituskyky on toinen asia, millä on kuvien laadun kannalta merkitystä. Harvalla on kuitenkaan varaa ostaa esim. f2.8 400mm tai f4 600mm prime-optiikkaa, joten on syytä tsekata, missä kulkee oman kamerarungon suorituskyky, kun aurinko ei paista täydeltä taivaalta. 

Serengetin kansallispuisto 2021. Sony A9.

F-luku tulee realistisesti olemaan 5.6-11 riippuen optiikasta ja mahdollisesta telejatkeesta, joten ISO heilahtaa kyllä nopeasti yli 4000:n, mikäli kohde on liikkeessä, jolloin suljinaika on tyypillisesti 1/1000-1/2000. 

Toki toinen mahdollinen taktiikka on se, että tuelta tai jalustalta kuvattaessa pudottaa suljinajan tietoisesti mahdollisimman alas ja kompensoi sillä ISO:n nousua olosuhteiden hämärtyessä. Kohtuullisen staattiseen kohteeseen voi sarjakuvauksessa odottaa saavansa muutamia osumia myös tällä tavalla. Itse olen kuvannut pöllöjä yöllä keinovalaistuksessa 600mm + 1.4x telejatkeella 1/20s suljinajalla. Kamera oli kiinni kuvauspäässä ja laukaisu tapahtui kaukosäätimellä. 

Omalla kalustollani tarkennuksen osuessa hyvin kohdilleen ja kuvausetäisyyden ollessa kohteen kokoon nähden kohtuullinen (=eläimen koko on vähintään 30% kuva-alasta), ISO 6400-12800 on vielä mielestäni käyttökelpoista materiaalia. Toki tämä on myös subjektiivinen asia. Täytyy myös todeta, että tekemäni runkopäivityksen jälkeen tämä tilanne on mennyt huonompaan suuntaan. ISO 3200-6400 on nyt mielestäni maksimi. Sony A7M3 oli ISO-suorituskyvyltään huomattavasti parempi kuin nykyisin käyttämäni Sony A9 ja Sony A7R4. 

Suokukkojen soidin 2021. Sony A7R4.

Erityisesti jälkimmäinen runko on ollut pettymys. Tarkennus ei ole nopea, eikä johdonmukaisesti luotettava ja lisäksi ISO-suorituskyky on tosiaan aika heikko. Lisäksi suuresta megapikselimäärästä (ja tiedostokoosta) on mielestäni selvää hyötyä todella harvoin. Tämä oli itseltäni jälkikäteen arvioituna vikatikki, mutta tällä mennään nyt jonkin aikaa.

Read more »