Kilimanjaro - toista kertaa Afrikan katolla

 

Kesällä, kun koronan kanssa näytti hetken vähän paremmalta, ehdin varaamaan itselleni vuodenvaihteen matkan Tansaniaan. Ajattelin vähän naivisti, että ei tilanne kesästä niin paljoa ehdi heikentymään. Olin väärässä. Ja tietenkin juuri matkaviikolle osui jälleen uusi synkkä uutinen brittivariantista, joka tosin oli ollut tiedossa jo syyskuusta lähtien. No, siinä tietysti normaalit koronan aikaiset toimet – eli täysin suhteeton mediakohu, poliittinen panikointi ja lopulta tietysti uudet rajoitukset hyvin nopeaan tahtiin niin, että ennustettavuus Helsinkiä kohti suunnatessa oli luonnollisesti täysi nolla. Lisäksi viemäriin valuivat kaikki matkanjärjestäjän lupaukset siitä, että voi huoletta varata ja sitten tarvittaessa perua. Se ei luonnollisestikaan enää koskenut tilannetta, jossa matkaan on 2 päivää aikaa. Eli lopulliset vaihtoehtoni olivat joko perua omalla kustannuksella tai lähteä matkaan tietoisella riskillä. Päädyin jälkimmäiseen. Helsingissä niin hotellissa kuin lentoasemalla homma itse asiassa toimi hienosti. Edelleen Amsterdamissa homman erotti normaalista vain kaikkien naamoja tukahduttavat maskit. Kilimanjaron koneessakin oli tuttuutta, kun kaikista lomakkeista ja selvityksistä huolimatta 100%:n terveeksi itsensä lomakkeella kokenut jengi yski ja pärski, kuten myös aikana ennen koronaa. Se oli ällöttävää jo silloin ja todellakin nyt. Eli valehtelu tässä suhteessa näytti edelleenkin olevan ihan ok – siinä ei siis muutosta.

 

(Koko reissun videokokoelman voi katsoa täältä.)

Tansanian päässä homma sujui edelleen sujuvasti ja olin ensimmäisenä ulkona terminaalista noin 15 minuuttia laskeutumisen jälkeen. Luonnollisesti tulevia matkatovereitani sain sitten odottaa tovin. Lopulta suunnattiin yhdessä kohti Moshia ja majoitusta, jossa vietimme pari yötä ennen vuorelle suuntaamista. Joulupäivänä lähdimme sitten aamupäivällä kohti Londorossin porttia, missä kirjauduimme kansallispuistoon ja nautimme joululounasta. Siitä ajoimme vielä lyhyen pätkän reitin alkuun, mistä alkoi varsinainen vaellus, joka siis suunnitelman mukaan koukkaisi Afrikan korkeimman vuoren huipulle aamuvarhaisella uudenvuodenaattona 2020, jos kaikki menisi hyvin.

Vaelluksen ensiaskeleet

Käyttämämme Lemosho-reitti oli kestoltaan 8 päivää ja profiililtaan kohtuullisen helppo, sillä se sallii retkeilijöiden sopeutua korkeaan ilmanalaan hieman paremmin kuin muutama muu nopeammalla tahdilla ja jyrkemmällä profiililla nouseva reitti. Muun muassa Rongai-reitti, jonka nousin 11 vuotta aikaisemmin. Silloin kärsin lähes koko ajan vuoristotaudin oireista – erityisesti päänsärkyjen kanssa taistelu oli jatkuvaa. Tavoitteenani oli tällä kertaa päästä vuorella hieman mukavampaan olotilaan ja se oli yksi iso syy, miksi valitsin tällä kertaa juuri tämän reitin. Lisäksi käytin sopeutumisen helpottamisessa Diamox-nimistä lääkettä, joka myös hieman helpottaa tiettyjä vuoristotaudin oireita. En ottanut sitä 2009, mutta olen käyttänyt lääkettä pari kertaa sen jälkeen korkealla ollessani ja vaikutukset ovat ainakin omalla kohdallani olleet positiivisia, vaikka jotain sivuvaikutuksia saattaa myös esiintyä.

Ensimmäisenä päivänä käveltiin kohtuullisen helppo pätkä sademetsässä nousten noin 400 korkeusmetriä Mti Mkubwa (2650m) -leiriin. Kävely ilman taukoja kesti noin 2,5 tuntia ja matka oli oman GPS-mittaukseni mukaan noin 4,5 km. Sade kasteli meidät ja leirin loppumatkasta, joten ensimmäinen yö vietettiin hieman kosteissa merkeissä. Tosin nukkumisesta ei muutenkaan tullut mitään, kun kroppa kävi hieman kierroksilla sydämen pamppaillessa luultavasti korkeuteen reagoiden. Lisäksi ukkonen ja todella äänekkäät apinat lähistön puissa tekivät levosta kohtuullisen haastavaa.

Joulupäivän juhlintaa Kilin tyyliin

Toisena päivänä taitettiin matkaa ensin metsässä ja sitten koko ajan madaltuvan kasvillisuuden keskellä ylämäkeen reitin noustessa Shiran harjun yli Shira 1 -leiriin, joka oli noin 3600 metrin korkeudella. Nousua siis kertyi melkein tuhat metriä. Polarin mukaan matkaa taitettiin noin 7,7 kilometriä noin 4 tuntiin ja 45 minuuttiin. Myös tätä iltapäivää leimasi sade, joka tosin onneksi kuivui juuri saapuessamme leiriin. Illalla ennen yöpuulle menoa pilvet olivat vetäytyneet sen verran, että saimme ihailla pimeydessä nousevan Kilimanjaron massiivista silhuettia.

Mainio ryhmämme aamuteen aikaan

Kolmas päivä valkeni poutaisena ja maisema aamulla oli tähän asti reissun paras. Punertavan auringonnousun värin maalatessa Kilin rinteitä aamuteetä nauttiessani muistin taas, miksi edelleen haluan lähteä reissuun, vaikka se ei aina olisikaan se kaikkein helpoin valinta. Päivän taipaleella noustiin ainoastaan parisataa metriä Shira 2 -leiriin (3850m) upean Shiran ylängön halki nummimaisessa maisemassa, joka asteittain kävi karummaksi. (Polar: 7,7km/3h) Saavuttuamme leiriin, kävimme iltapäivällä vielä tekemässä lyhyen piston hieman ylemmäksi sopeutumisen (korkeaan ilmanalaan) nopeuttamiseksi. Shiran valtavat pilvimuodostelmat olivat todella upea näky kirkkaana päivänä.

Pilvet Shira 2 -leirin tuntumassa

Neljäs päivä valkeni kirkkaana kylmän yön jäljiltä. Näkymä Arushan ja Mt. Merun suuntaan oli aamulla sinisen tunnin aikaan maaginen, kun utuinen taivas paljasti vain tumman huipun. Toisessa suunnassa nousi Kilin rinne sinistä taivasta vasten. Nousimme alppiaavikon poikki ensin noin 800m ylös niin kutsutulle laavatornille ja sieltä tiputtelimme sitten iltapäivällä jälleen alas Barrancon leiriin noin 3950m korkeuteen yöksi. Leiripaikka sijaitsee nimensä mukaisesti valtavan Barrancon seinän vieressä, jonka yli seuraavana päivänä oli tarkoitus nousta. (9,9km/6,5h)

Laavatorni

Viidentenä päivänä sitten tosiaan kavuttiin seinää pitkin ensin noin 200m ylös ja sitten samat parisataa taas alas Karangan leiriin noin 3995 metrin korkeudessa. Varsinkin päivän aluksi tehty seinäkiipeily luonnon kivillä oli todella mukavaa puuhaa verrattuna normaaliin polulla taapertamisen rutiiniin. Iltapäivällä sitten retkemme jatkui varsin sumuisissa ja mystisissä merkeissä, kun maisemat muuttuivat jatkuvasti reittimme läpi kulkevien pilvien mukaan. (4,8km/4h) Illalla täysikuu paistoi täydeltä terältä tummana kohoavan Kilimanjaron vierellä.

Barrancon seinä aamuauringossa

Kuudennen päivän auringonnousu oli mielestäni reissun tähän asti hienoin väreiltään. Purppuran sävyt näkyivät hienosti Kilin rinteillä. Harmi, että taivaalla ei ollut yhtään pilviä antamaan vielä ripauksen lisädramatiikkaa maisemaan. Päivän reitti oli lyhyt ja nopea nousu Barafun niin sanottuun perusleiriin 4600 metrin korkeudessa, mistä sitten jo saman päivän iltana aloittaisimme nousun kohti Afrikan kattoa. (3km/2,5h) Leiristä oli pilvien salliessa hienot näkymät niin Kilin huipulle kuin myös Mawenzin puolelle, joka sijaitsee varsinaisen huipun itäpuolella.

Näkymä Mawenzi-huipun suuntaan

Kuudennen päivän iltana noin klo 23 aloitimme nousun kohti Uhuru-huippua 5895 metrin korkeudella. Nousua siis kertyisi noin 1300 metriä lähes pilkkopimeässä Tansanian yössä. Ainoastaan kuu taivaalla antoi hieman lisäpotkua otsalampuillemme. Idänpuoleinen tuuli oli navakkaa ja teki yöstä kylmän, vaikka lämpötila sinänsä ei erityisen kylmä suomalaisen mittapuun mukaan ollutkaan. 5200 metrin jälkeen porukassa alkoi selvästi korkeus ja kylmyys tuntumaan, kun havaittavissa oli selvää värinää kylmästä johtuen sekä pientä oksentelua. Itselläni olo oli kyllä edelleen vahva ja niinpä lähdin nousemaan rinnettä omaan tahtiin, sillä en halunnut jäädä tuuleen kylmettymään. Saavutimme Stella Pointin (5756m) jo ennen viittä, mikä tarkoitti sitä, että auringonnousua pitäisi odotella melkein tunti. Haimme suojaa kraaterin kiviseinistä ja värjöttelimme pimeässä oppaani kanssa aina noin 5:40 saakka, jolloin lähdimme kohti varsinaista huippua. Samaan aikaan törmäsimme myös pariin ryhmäni jäseneen, jotka juuri olivat taistelleet varsinaisen nousunsa päätökseen. Niinpä suuntasimme kohti huippua kolmestaan. Otimme pakolliset kuvat kyltillä ja sitten olikin melkein saman tien aika suunnata alas, sillä sää ei ollut parhaimmillaan jäätävä tuuli oli saanut seurakseen hileisen sateen, joka jäätyi kiinni kaikkiin pintoihin heti osuessaan. Myöskin juomaletkuni oli tässä vaiheessa umpijäässä. Liuimme oppaan kanssa alas noin tunnissa – tässä aktiviteetissa reidet olivat kovilla ja mittautin samalla koko reissun huippusykkeet (161). (8km/8h).

Gwen, Tyler ja allekirjoittanut huipulla 31.12.2020 noin klo 06

Tämän jälkeen edessä olikin sitten reissun julmin osuus – eli loputon kiduttava alamäki kivineen ja juurineen. Aidosti vihaan näitä pätkiä. Saavuimme kärsimyksen jälkeen reitin viimeiseen leiriin (Mweka, 3100m) iltapäivällä (7,2km/3h40min).

Sama alamäkikärsimys jatkui luonnollisesti myös kahdeksantena päivänä aina loppuun saakka. Palasimme pikkuhiljaa korkeamman ja tiheämmän kasvillisuuden pariin ja lopulta taas ihan vuoristometsään, joka saatteli meidät aina Mwekan portille (1600m) saakka, mistä nousimme jälleen bussin kyytiin takaisin kohti Moshia. (8,8km/3h)

Myös Paul ja Chloe nauttivat alamäkikävelystä

Lopulta kaikki ryhmämme vaeltajat saavuttivat huipun, joten siinä mielessä retki oli menestys. Samoin voi todeta oman fiiliksen puolesta. Tällä kertaa kärsin päänsärystä oikeastaan vain kahtena iltana ja muuten voin sanoa tunteneeni koko ajan vallan mainiosti – ihan eri fiilis kuin 11 vuotta sitten. Ainut pieni kauneusvirhe oli huiputuspäivän jäätävä tuuli, jonka takia emme päässeet nauttimaan huipulla oleilusta muutamaa minuuttia pidempään. No, näin se nyt meni tälläkin kertaa. Luonto voitti.

Tähtiviirut Kilin yllä kuvattuna leiristämme

Nautimme yhdessä illallista Moshissa ja kävimme läpi reissun tapahtumia mukavassa hengessä. Valitettavasti korona tunki myös tähän pöytään, sillä jo retkemme aikana olimme saaneet tiedon, että Hollannin hallitus oli kiristänyt ehtojaan myös Amsterdamin kautta kulkevien lentojen suhteen ja niinpä kaikki tarvitsisimme koronatodistukset, mikä tietysti aiheutti taas vähän lisää vaikeuskerrointa kuvioihin. 

Hollannin ilmoituksella oli Tansaniassa kolme suoraa vaikutusta, joista yksikään ei ollut toivottu. 1) koronatestaus ruuhkautui täysin, koska maassa on vain yksi testejä tekevä laboratorio, joka sijaitsee Dar es Salaamissa. 2) koronatestauksen hinta tuplaantui. 3) sertifikaattikauppa mustan pörssin kautta alkoi heti laajamittaisesti, koska virallinen järjestelmä ei pystynyt tuottamaan tarvittavia todistuksia riittävän luotettavasti ja nopeasti. Tämä todennäköisesti ei ollut se, mitä Hollanti asiassa tavoitteli, mutta toisaalta se kertoo hyvin tästä tilanteesta, missä poliitikot toimivat ”vastuullisesti” omien äänestäjiensä silmissä ja samalla siirtävät ongelmat jonnekin muualle, vaikka koko toimenpiteellä ei saatu oikeaan terveysturvallisuuteen mitään vaikutusta. 

Tämä mielestäni kuvastaa mainiosti tilannetta isossa kuvassa. Tehdään näyttäviä toimenpiteitä, joilla ei juurikaan ole vaikutusta. Riittää, että tulee tunne siitä, että on turvallista. Se riittää useimmille ja niinpä se riittää myös päättäjille. Toivottavasti tästä hommasta nyt edes opitaan sen verran, että olisi jonkinlaista varautumista, johtamis- ja viestintäjärjestelmää olemassa, jos ja kun tällainen tilanne iskee uudemman kerran. Todennäköisesti tietenkään ei opita.

No, eteenpäin. Vaikka Kilin reissu olikin hieno, tein itse jo päätöksen, että en aio ainakaan lentomatkailla ennen kuin tässä hommassa on jotain järkeä ja ennustettavuutta. En pidä tilannetta mitenkään erityisen vaarallisena matkailun suhteen, mutta nämä kaikenmaailman rajoitustoimet aiheuttavat niin jakomielisen olon, että siitä on kyllä hauskuus kaukana. Joskohan 2023 jo näyttäisi siltä, että maailma on taas auki.

Read more »