Äkäslompolon syksyä || Autumn in Äkäslompolo

 

Pitkospuut kohti Kesänkiä || Duckboards towards Kesänki

Pirunkuru, Kesänki

Tunturijärvi

Joutsenet Äkäslompolojärvellä || Swans at the Äkäslompolo Lake

Kiirunankiepin maisemia || Landscapes of Kiirunankieppi Trail

Aamukuuraa Äkäslompolossa || Morning Frost in Äkäslompolo

Ylläs

Lämmittelytauko || Warm up break

Näkymä Kesängiltä Tahkokuruun || View from Kesänki to Tahkokuru

Tähtitaivas Äkäslompolossa || Starry sky of Äkäslompolo

Read more »

Roadtripillä Suomessa ja Norjassa

Olosuhteiden pakosta vietin ensimmäistä kertaa työurallani lomaa näin kesällä. Ja, kuten aika moni muukin, päätin heinäkuun lopussa suunnata autoilemaan Pohjois-Suomeen sekä Norjan Senjalle ja Lofooteille. Matkani lyheni hieman alkuperäisestä käsivarren sateisen sään vuoksi, mutta lopulta keskiviikkona pääsimme Kian (autoni 😉) kanssa tien päälle. Ensimmäisen päivän suunnitelmissa oli ajo Ranuan kautta Äkäslompoloon ja siitä sitten parin yön pysähdyksen jälkeen edelleen Kilpisjärvelle. 

 

Ranualla kävin sateisena iltapäivänä vilkaisemassa jääkarhuja, jotka olivat varsin levollisissa tunnelmissa. Kuvausvalo ei luonnollisestikaan ollut kovin häävi. Parhaat otokset sain kuurojen välissä ulos uskaltautuneesta arokissasta (Manul), jollaisesta en aikaisemmin ollut kuullutkaan. Ranualta ajoin edelleen Rovaniemen kautta Äkäslompoloon ja kiskaisin viimeisen pätkän Ylläsjärvelle ihan Jauhojärventietä. Ylläksen kelit olivat märät, eivätkä oikein houkutelleet ulkoilemaan. Niinpä jätin suunnittelemani maastopyöräilyt toiseen kertaan ja suuntasin varhain perjantaina aamulla kohti Kilpisjärveä tavoitteenani ehtiä Malla-laivan kyytiin klo 10. Ihan loppumatkasta auton oikealta puolelta alkoi kuulumaan epämääräistä kolinaa/tärinää, mutta siinä vaiheessa en vielä ehtinyt asiaa sen tarkemmin miettiä. Ehdin mukavasti laivaan, joka vei risteilijät Ruotsin Koltalahteen, mistä oli noin 3 kilometrin matka Kolmen valtakunnan rajapyykille. Polku oli sateiden jäljiltä märässä kunnossa, mutta muuten luonteeltaan helppo. Sääskiä oli runsaasti tarjolla, joten pysähdykset eivät erityisesti houkutelleet. 

Näkymiä Kalottireitin varrelta Mallan luonnonpuistosta

Suurin osa ihmisistä suuntasi saman tien takaisin laivalle, mutta itse lähdin kohti Suomen rajaa ja Mallan luonnonpuistoa, jonka läpi kulkisi noin 11 km polku takaisin Kilpisjärvelle. Polku kuuluu osana noin 800 kilometrin mittaiseen kalottireittiin. Noin puolivälissä matkaa Kilpisjärvelle sijaitsee Kitsiputous, jonka olin suunnitellut lounaspaikaksi. Alkumatka rajapyykiltä kohti Kilpisjärveä oli oikeinkin helppoa polkua, mutta myöhemmin reitti muuttuu hieman haastavammaksi ja kivikkoiseksi. Siitä huolimatta kyseessä on kohtuullisen helppo vaellus, johon kyllä useimmat normaalikuntoiset ihmiset kykenevät. Vettä oli tullut viime päivinä sen verran runsaasti, että yksi joen ylitys aiheutti jonkin verran pohdittavaa.

Keli pysyi ennusteen mukaisesti kuivana ja Kitsiputouksella nautitun pussilounaan jälkeen suuntasin kohti Kilpisjärveä. Kilpisjärven päässä kannattaa huomioida, että tietä pitkin pääsee palaamaan Retkeilykeskukselle huomattavasti helpommin kuin Saanan polulta, joka nousee varsin korkealle rinteeseen ennen kuin siitä erkanee polku keskukselle. 

Kitsiputouksen toiseksi ylin osa

Vaelluksen jälkeen piti sitten tarkemmin perehtyä tuohon autosta kuuluneeseen sivuääneen. Tein pienen koeajon ja totesin, että jonkinlainen konsultaatio on tarpeen. Soitin Autoliittoon ja olin hieman yllättynyt, kun lähin hinaus- ja korjauspalvelu löytyi noin 100 kilometrin päästä Kaaresuvannosta – jotenkin olisi voinut olettaa, että Kilpisjärvellä olisi jonkinlaista huoltotoimintaa ottaen huomioon, että kyseessä on kuitenkin käsivarren keskus. No, Kaaresuvannosta oli pakko tällä kertaa sitä apua tilata. Asiantuntija totesi, että auto pitää viedä tutkittavaksi pajalle ja niinpä hinautin koko matkaoperaationi yhdeksi yöksi hieman etelämmäksi. Yösija löytyi kohtuullisen helposti paikallisista Rantamökeistä, vaikka kylä onkin pieni ja kello alkoi jo olemaan lähempänä keskiyötä. Lisäksi yöksi luvattu sadekin alkoi jo yltyä. 

Seuraavana aamuna tein jo alustavia järjestelyjä vuokra-auton saamiseksi Muoniosta, mutta onnekseni korjaamolla oli löytynyt helppo ratkaisu ongelmaani, joten pääsin sittenkin jatkamaan matkaa omalla autollani. Näin ollen nokka takaisin kohti Kilpisjärveä ja sitten jo kohta Norjan rajaa. 

Ajoin illaksi suoraan Senjan Fjordgårdiin ainostaan parilla maisemapysähdyksellä ja lähdin saman tien kipuamaan paikallisen Hestenin huipulle. Suurin osa porukasta oli tehnyt omat kiipeilynsä jo päiväsaikaan, joten jotain hyvääkin oman aikatauluni viivästymisestä koitui. Fjordgårdissa käy nykyään niin paljon turisteja Seglan ja Hestenin erityisesti sosiaalisessa mediassa saaneen huomion takia, että kaikki pysäköinti on keskitetty paikallisen koulun hiekkakentälle. Maksu tapahtuu mobiiliapplikaation (PrestoPark) kautta. Norjassa lisäksi toinen applikaatio – Vipps – on todella suosittu pienmaksuissa. 

Kukaan ei oikein tiennyt varmaksi, saako pysäköintikentällä myös leiriytyä – itse tein näin ja oli siinä muutama muukin teltta yön ajan. Kylän hermokeskuksena toimivasta ravintolasta ei infoa oikein herunut, se olisi mainio paikka laittaa pari A4:sta asiasta ilmoitustaululle, jos kerran esimerkiksi kylän kotisivuja ei ole saatavilla. Itse Hestenin huiputus on noin 4-5 tunnin juttu riippuen, millaisia taukoja pitää. Melkein kuka tahansa pystyy nousemaan huippujyrkänteen alapuolelle ja jos uskallusta riittää, niin ei se huipulle nouseminenkaan ihan mahdottoman vaikeaa ollut. Vaatii toki hieman tarkkuutta ja muutamassa paikassa myös käsien käyttöä kiipeämisen tukena. Maisemat ovat hienot ja tältä reitiltähän useimmat tulevat hakemaan jo tutuksi tullutta ikonista kuvaa Seglan ”purjeesta”, joka nousee massiivisena kylän ylle merta vasten. Vaikuttava näky kyllä. Illasta paikalla oli enää kourallinen kiipeäjiä ja pari Insta-pariskuntaa. (Insta-pariskunta = pariskunta, joka ottaa satoja kuvia ja videoita tukeakseen näin omaa ”vaikuttavuuttaan” sosiaalisessa mediassa. Tämä vaikuttajuus on myös hieman mielenkiintoinen ja erikoinen tapa puhua näistä myyjistä. Sitähän tuo vaikuttaminen kuitenkin itse asiassa tarkoittaa, jonkun tuotteen tai itsensä/ulkonäkönsä myymistä.) 

Hestenin jyrkänteillä

Toinen suosittu reitti on tosiaan sitten nousu itse Seglan purjeelle. Pituudeltaan reitti on samaa luokkaa Hestenin kanssa ja molemmat ovat tehtävissä yhden päivän aikana, jos energiaa riittää. 

Fjordgårdista jatkoin jo varhain seuraavana aamuna kohti Gryllefjordia ja Andenesin lauttaa. Olin kuullut, että satamassa olisi hyvä olla noin 3 tuntia ennen lautan lähtöä ja niinpä starttasin heti herättyäni, jotta pääsisin ajamaan Fjordgårdiin johtavat kapeat tunnelit läpi ennen päivän vaellusruuhkan alkamista. Suunnitelmani toimi hyvin ja olin satamassa kolmannella jonotuskaistalla viidestä. Odotusaikana oli sitten hyvää aikaa nauttia aamiaista ja suorittaa varusteiden kuivattelua ja huoltoa mukavassa kesäsäässä. Varasin myös valassafarin Andenesissa illaksi, kun oli selvää, että mahdun jo päivän ensimmäiseen lauttaan. 

Lauttamatka Andenesin puolelle Lofooteille kesti noin kaksi tuntia – odotuksineen viitisen tuntia, joka oli ihan ok siihen nähden, että ajaen matkaan olisi mennyt seitsemisen tuntia. Andenesissa majoituin hotellissa, jossa otin pienet päivälevot ennen kuin suuntasin valassafarien päämajaan. Sieltä kerrottiin, että päivän aikaisempi safari on myöhässä ja että risteily ei tulisi alkamaan ajallaan. Teimme kuitenkin museokierroksen, jonka aikana meille kerrottiin valasfaktaa italialaistaustaisen tutkijan toimesta. Norjan valaat ovat kaikki uroksia ja ne ovat täällä pohjoisessa kerryttämässä kokoaan runsaalla merenalaisella noutopöydällä. Fyysinen koko kun on valailla suurin tae menestykseen parittelumarkkinoilla. 

Norjan ilmavoimat harjoittelemassa Andenesin yllä

Kierroksen päätteeksi kävi ilmi, että valaat ovat itse asiassa jo viikkoja olleet normaalia syvemmällä Andenesin edustalla olevassa merenalaisessa kanjonissa ja siksi risteilyt ovat venyneet normaalista viime aikoina. Arvio oli, että matkaan päästäisiin noin klo 19 ja arvioitu kesto reissulle olisi noin 8 tuntia. Siinä vaiheessa tein itse päätöksen jättää safari väliin, sillä parin huonomman yön jälkeen hotellivuode tuntui houkuttelevammalta ratkaisulta. 

Yritin saada illallista paikallisessa a la carte -ravintolassa, mutta he eivät ottaneet enää uusia asiakkaita vastaan tuntia ennen sulkemisaikaa, joten oli tyytyminen paikallisen pizzerian palveluun. Ehdin siinä samalla järjestellä seuraavalle päivällä lintusafarin Bleikin maisemiin. Se olisi ainoastaan pieni koukkaus matkallani Svolvaeriin, joten miksipä ei. 

Hyvin levätyn yön jälkeen oli mukava lähteä kohti Bleikin lunnisafaria. Laiva lähti klo 13 ja matka lintusaarelle oli vain vartin mittainen. Kameraan olin laittanut telejatkeen, sillä epäilin, että kovin lähelle lintuja ei kuitenkaan päästäisi. Siinä olin täysin oikeassa. Lisäksi lunnit ovat varsin pienikokoisia ja liikkeiltään nopeita. Siihen, kun lisää vielä sen, että kaikki liikkuvat (laiva, linnut, kamera, kuvaaja), niin oli kyllä haastava kuvaussessio. Muutama kelvollinen ruutu, mutta ei käytännössä yhtään täysosumaa. Lunnien kuvaamisessa on erikoinen tunnelma, sillä linnut eivät ääntele juuri lainkaan. Näiden lintujen kanssa siis mielikuvat rääkyvistä lokkiparvista voi unohtaa. 

Lunni - haastava kuvattava

Takaisin tien päälle ja kohti Svolvaeria, Lofoottien niin kutsuttua pääkaupunkia, kävi tieni. Tarkoituksenani oli illasta käydä nousemassa vielä läheisen Floya-nimisen jyrkänteen päälle. Tankatessani autoa ennen polulle lähtöä huomasin lääkintähelikopterin leijumassa pahaenteisesti tavoitteenani olevan rinteen puolivälissä. Ajoin parkkipaikalle ja siinä oli pari muutakin suomalaista juuri päättänyt oman retkensä. He kertoivat, että helikopteriin nostettiin miestä, joka oli katkaissut jalkansa reitillä. 

Sitähän sattuu, ei siinä mitään. Siispä reppu selkään ja nousemaan kohti korkeuksia. Polkua oli omissa lähteissäni kuvailtu kohtuullisen haastavaksi ja sitä se kyllä olikin. Paljon kohtuullisen hankalia kohtia ja huippujyrkänteellä piti käyttää käsiä kiipeämisen apuna. Jos kalottireitti Kilpisjärvellä oli lähes kaiken kansan mentävä, niin tämä Floyan reitti sopii enää paljon harvemmille. Huippuja on tosin useampia ja niistä pari on kohtuullisen helppoja, yksi vähän haastavampi ja sitten on ilmeisesti yksi, jonka kipuamiseen tarvitaan kiipeilyvälineitä. 

Jyrkänteellä laidunnetaan myös paikallisia lampaita, joista yksi oli nuoleskelemassa kameraani, kun käänsin selkäni. En kehdannut kaveria oikein kovasti hätyyttääkään, kun paikka oli vähän sellainen, että sopiva pieni tönäisy olisi saattanut jäädä kamerani viimeiseksi. Rauhallinen kehotus, vaikkakin suomeksi, meni kuitenkin perille ja tilanteesta selvittiin kameran kuivaamisella. 

Eräs Floyan helpommista huipuista Svolvaerin yllä

Ilta alkoi jo tummumaan ja sadepilvet olivat merellä nähtävissä, kun tavoitin huipun. Sitten alkoikin sataa, joten jouduin kääriytymään goretexiin ennen laskeutumista. Laskeutuminen oli luonnollisesti haastavaa liukkailla jyrkänteillä. En voi suositella kaikille, koska itseänikin epäilytti välillä. Pääsin noin puoliväliin rinnettä, kun pilvimassa mereltä alkoi tunkea mantereelle ja peitti näkyvyyden nopeasti käytännössä nollaan. Ajoitukseni laskeutumisen kanssa oli siis täydellinen. Lopun kivikon selvitin rauhallisella tahdilla ja autolle saavuin juuri parhaiksi seuraavaa sadekuuroa varten. 

Ajoin yöksi Kabelvågin leirintäalueelle ja levittelin märät ja mutaiset kamppeet autoon kuivumaan – ajattelin, että seuraavaksi aamuksi luvattu aurinko hoitaa homman. Itse suoritin henkilökohtaista huoltoa ja nautin illallisen pussista seuranani norjalaisen moottoripyöräkerhon jäseniä, jotka kertoivat, että etelämpänä Lofooteilla porukkaa on todella paljon ja varaukset majoituksiin olisivat välttämättömät. Minulle tarjottiin myös akvaviittia, mutta jätin tällä kertaa väliin ja poistuin oman telttani kätköihin. 

Auton ja auringon yhdistelmä toimi mainiosti märkien retkikamojen kuivatuksessa ja niinpä pääsin tien päälle ilman huurteisia ikkunoita. Päivän ajatuksena oli tutkia hieman pienempiä kyläpahasia (Hov, Ballstad, Nusfjord, Ramberg) ja päivän päätteeksi suunnata Fredvangin kylään ja kavuta siellä Ryten-nimisen jyrkänteen päälle. Suunnitelmani oli yöpyä joko jossain Rytenin rinteellä tai Kvalvikan rannalla, jos ehtisin paikalle hyvissä ajoin. Kyllähän siinä lopulta niin kävi, että yövyin Rytenin laaksossa lammen rannalla ja jätin rannalla käymisen seuraavaan kertaan, kun kello alkoi taas kerran olemaan jo hyvän matkaa puolenyön toisella puolen. Rytenin huippu oli muuten vielä keskiyölläkin täynnä innokkaita instaajia, jotka kaikki halusivat saman kuvan jyrkänteeltä Kvalvikan ranta taustana. Itse kävelin vähän sivummalle ja hain hieman rauhallisempia paikkoja, mikä onnistuikin hyvin. Kova tuuli ja todella nopeasti vaihteleva pilvisyys tosin teki kuvaamisesta täälläkin haasteellista, kun kamera ei pysynyt vakaana edes jalustalla ja suljinajat tahtoivat painua varsin alas. 

Kvalvikan ranta keskiyön auringossa kuvattuna Rytenin rinteeltä

Huipulla oli hääkuviaan ottamassa myös suomalainen pariskunta, joka oli odotellut useita tunteja pientä auringon pilkahdusta. Lopulta he sellaisen saivatkin ja kuvaaja antoi todellakin palaa. Kuvista tuli kyllä varmaan tosi hienoja, jos ja kun kuvaaja osasi asiansa. Morsian alkoi olemaan niin jäässä, että hän lähtikin iloisena alas rinnettä, kun sessio oli ohi. 

Aurinko herätti minut lammen rannalta jo turhan varhain, mutta oli aika lailla selvää, että nukkumisesta ei tulisi enää mitään, joten pakkasin kamppeet ja lähdin alamäkeen heti aamupalan jälkeen. Fredvangista jatkoin parilla kuvapysähdyksellä Moskenesin leirintäalueelle, jossa olinkin jo kymmenen aikoihin aamulla. Laitoin teltan valmiiksi ja tein kevyen tankkauksen ennen kuin suuntasin paikalliselle Munkebun reitille, jota lähteessäni oli kuvailtu haastavaksi. Ja sitähän se olikin. Hyvin samaa tasoa Floyan kanssa. Tosin tässäkin aina Munkebun tuvalle asti pääsee melkein kuka vaan, jos on riittävän sinnikäs. Huipulle nouseminen onkin sitten toinen juttu. Itse päätin jättää sen tällä kertaa tekemättä, sillä kolmen tunnin (ja edellisen illan/yön/aamun) vaelluksen jälkeen omat energiatasot eivät olleet enää sellaiset, että olisin viitsinyt lähteä kokeilemaan onneani jyrkänteelle. Vuorelta kun pitää aina päästä alaskin. Niinpä vietin tuvan ympäristössä pidemmän tauon ja reippailin sitten takaisin kohti Sörvågenin kylää ja leirintäaluetta. 

Maisemia Munkanin reitiltä

Tankkauksen ja suihkun jälkeen kävin vielä illalla pyörähtämässä Lofoottien eteläisimmässä kylässä Åssa, josta jo suurin osa porukasta olikin illan tullen haihtunut. Käveleskelin kylän kujilla ja haeskelin autenttista norjalaista tunnelmaa ennen kuin suuntasin takaisin leirintäalueelle. 

Seuraavana päivänä ohjelmistossa oli pitkä siirtymä Lofooteilta Narvikiin ja aloitin sen jo varsin varhain. Pysähdyin matkalla Reinen klassiselle kuvauspaikalle ja nappasin pari ruutua ennen kuin iskin takaisin tien päälle. Tunneli ja vuono kerrallaan kohti Narvikia kävi matkani, joka tuntui kovin pitkältä. Parin edellisen yön telttailut painoivat kyllä silmissä ja pidinkin muutamia ylimääräisiä virkistystaukoja ihan turvallisuuden takia. Saavuin Narvikiin iltapäivällä ja majoituin hieman kulahtaneessa, mutta sympaattisessa Breidablikk Gjesthusissa. Kävin illallisella paikallisessa kalaravintolassa ja maistoin grillattua kapakalaa, joka siis on historiallisesti eräs Lofoottien merkittävimmistä vientituotteista. Ei nyt voi sanoa, että kyseessä olisi mikään kulinaristinen erityisnautinto – hyvää kotiruokaa enemmänkin. 

Å:n kylä auringonlaskussa

Narvikista jatkoin seuraavana päivänä Ruotsin läpi aina Ouluun saakka. Narvik-Kiruna tieosuus oli kyllä erittäin upea, vaikka takana olikin jo viikon verran hienoja vuonomaisemia. Oulun ja Kemin välinen tieosuus sen sijaan on tällä hetkellä todella tuskainen pätkä pitkine autoletkoineen, kun koko väli on enimmäkseen tietyön alla. Siksi halusin selvittää sen jo perjantaina, ettei heti lauantaiaamusta tarvitsisi siihen ryhtyä. Näin viimeinen osuus Kuortaneen kautta Jyväskylään olisi paljon nautittavampi ja rennompi. 

Nautin Oulussa ensin saunasta ja sitten hieman illemmalla vielä erinomaisen illallisen Scandicin Kummeli-ravintolassa. Sanoisin, että paras syömäni kasvisburgeri koskaan ja jälkiruokakin oli aivan mahtava. 

Reissun viimeisenä aamuna suuntasin siis ensin kohti Kuortaneen yleisurheilun GP-kilpailuja ja sieltä sitten lopulta illaksi kotiin Jyväskylään. Komea aurinkoinen kesäkeli saatteli minut läpi monien vähän pienempien kylien aina Kuortaneelle. Osallistuin media-akkreditoinnilla myös kaupungin tarjoamalle lounaalle ennen varsinaisia kisoja. Itse kilpailujen suhteen odotukset eivät ehkä ihan täyttyneet, sillä a-luokan huipputulokset jäivät tällä kertaa odottelemaan toisia kilpailuja. Toki jotkut olivat kilpailleet toistaiseksi todella vähän, mikä näkyi suorituksissa. Järjestelyt sen sijaan olivat kaikin puolin erinomaiset ja siitä Kuortaneen järjestelyorganisaatio voi syystäkin ylpeillä. 

Ståhl hallitsi miesten kiekkoa myös Kuortaneella

Kamat pakettiin ja sitten vielä parin tunnin ajo Jyväskylään, minkä jälkeen puolentoista viikon mittainen roadtrip oli paketissa.

Read more »

Karhujen valtakunta || Kingdom of the Brown Bears

Tervetuloa valtakuntaan! || Welcome to the Kingdom!

Kolmen kopla || Three amigos

Upea päivä! || What a great day!

Voin haistaa sen || I can smell it

Uusi sukupolvi || New generation

Merikotka vierailee valtakunnassa || White-Tailed Eagle visiting the Kingdom

Äidin valvova katse || Mother is always watching

Joskus äidinkin pitää rentoutua || Sometimes mommy needs to relax

Veljesten painiottelu || Brothers wrestling

Veljesten painiottelu || Brothers wrestling

Valtakunnassa kaikki hyvin || All is well in the Kingdom

Read more »

Itä-Suomen kierros - osa 4: Norppasafarilla Oravissa

Kolilta suuntasin autoni kohti matkan viimeistä kohdetta - Oravin kanavakylää Savonlinnan pohjoispuolella. Norpparisteilyt alkoivat vapunpäivänä ja olin ilmoittaunut mukaan nähdäkseni ensimmäistä kertaa livenä tuon erittäin harvinaisen ja Suomen ainoan kotoperäisen nisäkkään. Lähdin Kolilta sen verran aikaikaisin, että tein matkalla myös pienen koukkauksen Koloveden kansallispuiston Nahkiaissalmeen, missä kiersin muutaman kilometrin mittaisen luontopolun ja bongasin niin ikään ensimmäistä kertaa luonnossa liito-oravan, jonka pako karikkeisessa maastossa sattui kiinnittämään huomioni ihan polun loppupuollella.

Oraviin saavuin iltapäivällä ja vappuaatto meni erittäin rauhallisesti kuvia koneella lajitellen ja telkkaria katsellen.

Liito-orava Koloveden kansallispuistossa

Rasittavin piirre korona-ajan matkailussa oli kyllä jatkuva ruuanlaitto ja eväiden miettiminen. Onko jääkaappia, onko ruuanlaitomahdollisuutta, onko vettä ja niin edelleen. Ja sama tietysti jatkuu myös kotona. Itse voin kyllä todeta, että en erityisesti nauti jatkuvasta kokkaamisesta. On se vain niin ihanan helppoa välillä käydä ravintolassa.

Vapunpäivä valkeni pilvipoutaisena ja jatkui samanlaisena koko päivän. Kävin aamulla kevyellä lenkillä Oravin hiekkateillä ja sen jälkeen pakkailin auton valmiiksi, jotta norppasafarin jälkeen voisin saman tien lähteä ajelemaan takaisin Jyväskylään.

Oravin avokanava

Porukkaa oli norppasafarille ilmaantunut noin tusina ja jakaannuimme kahteen eri venekuntaan, koska järjestäjä halusi mahdollistaa fyysisen etäisyyden pitämisen ajan hengen mukaisesti.

Ajo Linnansaaren kansallispuiston saaristoon oli viileä, mutta kuitenkin ihan nautittava - olin pukeutunut riittävästi, mitä suosittelen kyllä vahvasti vesille lähtiessä näin keväällä yleisestikin.

Saimaan noin 400 saimaannorpasta arviolta 60 uiskentelee kansallispuiston vesissä, joten Linnansaaressa norpan näkemiseen oli hyvät mahdollisuudet. Nyt oli lisäksi vielä suotuinen tuuli ja muutamissa poukamissa jäätä jäljellä, joten myöskin norppien bongaaminen oli aavistuksen helpompaa kuin myöhemmin keväällä ja kesällä, kun kaikki norppahavainnot pitää tehdä kiviltä, jolloin niiden havaitseminen vaatii hieman harjaantuneempaa silmää.

Sääksi on tuttu näky Linnansaaren kansallispuiston taivaalla

Ensimmäisestä potentiaalisesta poukamasta paljastui heti 3 norppaa, jotka tosin olivat liian kaukana kuvattaviksi. Puistossa oli myös useita sääksien pesiä ja saimme myöskin ihailla tämän ison linnun lentoa, kun yritimme lipua veneellä ohi pesien lintuja häiritsemättä. 

Kahvitauon pidimme Kirvessaaren tulipaikalla ja sen jälkeen suuntasimme vielä tarkistamaan pari potentiaalista lahtea, joista paljastuikin vielä kaikkiaan 5 norppaa lisää. Tällä kertaa myös sellaiselta etäisyydeltä, että muutaman kuvankin sai napattua. Näin safari oli onnistunut ja palailimme hyvillä mielin Oraviin.

Norpat pötköttelemässä jäällä.

Vähensin muutaman kerroksen vaatetusta ja suuntasin Kian nokan takaisin kohti Keski-Suomea. Vaajakoskella vielä auton pesu kaikkien kelirikkoisten teiden jäljiltä ja sen jälkeen matka alkoikin olla paketissa.

Reissu oli pääosin onnistunut - kohokohtina varmaankin Kuhmon eläimet sekä Oravin norpat. Ahman ja karhun suhteen homma jäi vielä hieman kaivelemaan, joten varmaan uuden reissun joutuu vielä tekemään, jotta nämäkin saa muistikortille tallennettua.

Read more »

Itä-Suomen kierros - osa 3: Kolin kansallismaisemissa

Lieksasta ajelin noin 100 km Kolin kansallismaisemiin. Talviaikaan Kolille kulkee myös jäätie, joka lyhentää matkaa noin 60 km - tällä kertaa en enää lähtenyt kokeilemaan onneani, vaikka jäätä Pielisellä olikin vielä runsaasti.

Olin ennen matkaani suunnitellut alkuun pari pienempää kohdetta Kolilla ja iskin niihin heti kylälle saapumiseni jälkeen.

Ajoin ensin noin 10 km kelirikkoista Rantatietä Pirunkirkolle, joka on kallioluola Kolin jyrkillä rantakallioilla. Ihan en ollut hahmottanut, millaisesta luolasta oli kyse ja virheeni kävi ilmeiseksi, kun tajusin, että sulamisvedet olivat muodostaneet luolan pohjalle yhtenäisen vesipeitteen, joka tällä hetkellä oli siis kiinteässä olomuodossa. Näin ollen hivuttautuminen luolaan vaati suurta huolellisuutta, jotta ei sattuisi liukastumista ja jotta ylipäätään olisi mahdollista kiivetä takaisin ulos. Hivuttaiduin varovasti luolan kulmaan seiniä hyväksi käyttäen ja totesin, että alaosaan ei ollut ilman jäärautoja asiaa. Muutama foto ja sitten hivuttautuminen takaisin ulos.

Kolin Pirunkirkko

Seuraavaksi tein lyhyen iskun Tarhapuron vesiputoukselle, joka sijaitsi noin 7 km Pirunkirkolta takaisin kylälle päin. Putouskin oli vielä yllättävän talvisessa kunnossa ja kuvauksellisimmillaan paikka on varmaankin toukokuun alkupuoliskolla, kunhan lumet vielä vähän sulavat. Paikka paikoin reitti oli aavistuksen liukas, mutta ei mitenkään pahasti.

Tarhapuron vesiputous kevätasussaan

Lopulta iltapäivän puolella oli aika siirtyä majoitukseeni Vanhan koulun majatalolle, joka oli ainoa avoinna oleva majoituspaikka koko Kolilla. Koululta löytyi kaikki tarpeellinen ja majatalon emännän suhtautuminen vieraisiin oli erittäin mutkaton ja pragmaattinen - juuri minulle sopiva paikka siis. Lisäksi jälleen sama ihana hiljaisuus, joka niin monesta majoituksesta normaalioloissa loistaa poissaolollaan.

Seuraavana päivänä kävin Kolin pääpaikoilla kiertämässä niin sanotun Huippujen kierroksen, joka siis käsittää Kolin kolme päähuippua Ukko-Kolin, Akka-Kolin ja Paha-Kolin. Päivä oli harmaa ja tuulinen, lisäksi oli pikkupakkasta, mikä tarkoitti sitä, että ylhäällä huipuilla varsinkin tuulen puolella oli kylmä. Toisaalta myös varjopaikoissa vielä oleva lumipeite oli jäässä ja sen verran kiinteää, että lumessa ei tarvinnut kahlata.

Näkymä Ukko-Kolin huipulta

Ja kuten Kolilla muutenkaan, ei huipuillakaan hirveästi muita ihmisiä näkynyt. Aamupäivän aikana näin yhden perheen omalla retkellään. Siinä mielessä siis jälleen loistava aika tulla nauttimaan Kolin maisemista kaikessa rauhassa.

Paha-Kolin huipulla ei ollut ruuhkaa.

Read more »

Itä-Suomen kierros - osa 2: Ahmaa väijymässä Lieksassa

Kuhmosta suuntasin tyytyväisenä kohti Lieksaa, missä otin yhden päivän ansaittua lepoa maineikkaassa Hotelli Puustellissa kahden kyttäysyön jälkeen. Puustellikin oli poikkeusoloissa ja oven avaus soitettiin viikonloppuaikaan paikallisesta talotekniikkayrityksestä. Sisään pääsi takaoven kautta ja muita majoittujia oli kuulemma vain kourallinen. Se täytyy sanoa, että kerrankin hotellissa oli juuri niin hiljaista kuin siellä yöaikaan pitäisikin olla!

Aamupalan hotellin henkilökunta suostui tekemään etukäteen sähköpostitse tiedustellun toiveeni mukaan, siitä iso kiitos.

Sunnuntaina suuntasin siis aamulenkin ja -palan jälkeen kohti Erä-Eeron maineikasta kämppää Kontiovaaran Keljänpurolla. Jälleen loppumatkassa pitkä pätkä polanteista soratietä keskelle ei mitään, kuten Kuhmossakin. Erä-Eero oli itse ottamassa minut vastaan ja kahvittelun jälkeen näytti minulle reitin muutaman sadan metrin päähän kujauskojuille. Ahma oli kuulemma liikkunut ihan kohtuullisesti ja pari karhuakin oli jo ollut liikkeessä.

Päivä ja ilta menivät kyllä vähän liiankin rauhallisesti - lokkien lisäksi ei juurikaan mitään liikettä. Aamulla, vähän ennen kuutta, ilmaantui ahma kojun kulmalle ja saman tien kaivamaan lihanpalaa pienen kuusen takaa. Takaa oli avainsana, sillä kuvaamaan ei pystynyt. Sen jälkeen eläin teki vikkelän lähietsinnän, eikä pysähtynyt hetkeksikään. Lopulta se kapusi puuhun ripustetun saaliin perään ja noin puolessatoista minuutissa kaikki oli ohi. Sen jälkeen oli taas aivan hiljaista puoleen päivään saakka, jolloin päätin sulkea kojun ja siirtyä Eeron toiselle paikalle Uuronlammelle seuraavaksi yöksi.

Kalalokki oli Lieksan ensimmäisen iltapäivän ainoa viihdyttäjä.

Sama hiljaisuus jatkui myös Uuronlammella - harmi, sillä valo olisi ollut loistava. Hämärän laskeuduttua metsästä ilmaantui karhu, joka repäisi voimalla irti koko haaskan vaijeristaan ja pakeni takaisin metsikköön. Näin oli aika lailla selvää, että aamullakaan ei ollut isommin odoteltavaa, kun kerran suurin houkutin oli jo metsän siimeksessä ja matkalla karhun kitaan. Olin sen verran väsynyt ja pettynyt, että kävin nukkumaan. Uuronlammen koppi oli aavistuksen pienempää kokoa kuin Keljänpurolla ja niinpä jouduin hieman säätämään, että pystyin nukkumaan suorin jaloin.

Ahma kampeaa kohti saalista.

Kun heräsin, totesin, että ahmat olivat yön aikana käyneet putsaamassa myös kaikki pienemmät syötit ja näin ollen oli aika lailla selvää, että mitään ei enää aamupäivän aikana tulisi todennäköisesti tapahtumaan. Varsin turhauttavaa. Yhteensä siis noin 26 tuntia kyttäystä, josta kohde-eläin näkyvissä 5 minuttia ja kuvattavissa noin 90 sekuntia. Itse tietysti vielä sössin kameran asetusten kanssa niin, että oikeastaan sain vain yhden ehjän sarjan viimeisen 30 sekunnin aikana. Urheilussa puhutaan usein ratkaisuhetkistä ja tämä oli juuri sellainen. Valitettavasti oma suoritukseni ei ollut ihan toivottu. Jäi siis hieman hampaankoloon.

Uuronlampi, Lieksa

Tämä tietysti myös näyttää tällaisen kojukuvauksen vaativuuden. Kuhmossa minulla kävi parempi tuuri, Lieksassa ei. Näin se vain menee. Uutta matoa koukkuun ja muistetaan seuraavalla kerralla laittaa kameraan illalla asetukset valmiiksi aamua varten!

Read more »

Wildlife Roadtrip in Eastern Finland

I had a very different set of travel plans for this year, but for reasons beyond my control, they were practically canceled overnight, and I was given just a big pile of things to sort out instead. Well, I do not have any influence on how things are playing out at the moment, so the gaze in terms of travel had to be directed to homeland. After a quick research, I found that photography of large mammals in Finland is mainly an activity in Eastern Finland, so I headed towards Kuhmo and Lieksa, after which I visited the national landscapes of Koli National Park and the country's rarest and only native mammal, the Saimaa ringed seal in Linnansaari National Park in Oravi.

(Individual videos of the locations in this post are available in my Vimeo account. And some more photos in my Smugmug album.)

I started my trip on Thursday morning and headed towards Kuhmo. The trip was exceptionally smooth, as there was little crowd on the road. Apart from the very last ten kilometers, the roads were in summer condition. The road to Kuikka'scabin, on the other hand, was a gravel road with a couple of challenging points of ice and mud. However, they were resolved without outside help. I met my host Sami as agreed shortly before 2pm. Sami set out to guide me to my destination about 10 kilometers away, which is practically located on the edge of a swamp in the Russian border zone. In addition to the camera openings, the photo hides are typically equipped with dry toilets and some kind of sleeping area and a heater. In Kuhmo a camping cooker was also available, so I had the opportunity to cook some simple hot food as well.

To get animals to arrive to the swamp, they are provided with feeding which is practically the only way to be able to photograph animals in Finland because they are very cautious – after all, they are used to being hunted over the decades.

Common chaffinch entertaining the photographer during midday

And yet, one should not think that the animals are outright rushing to be photographed at the feeding site when people have disappeared from the view. It is still a game of patience, as animals often appear at dusk and in the evening, so light is hardly optimal, if available at all, for photography. It is then a personal decision whether to try to sleep during the dark time or to watch the animals roar and feed through the night. So, there is no certainty about the pictures, it all depends on luck, patience and maybe a little bit of the equipment as well.

I myself had no previous experience with photo hides, my attempts to photograph wildlife have taken place mainly from safari 4x4s in Africa which is a completely different type of activity compared to this (= I think a much more entertaining and easier experience).

The swamp was a playground for large ravens during the day, and the first larger animals did not appear until just before twilight, when two wolves appeared from the edge of the forest. Soon more wolves appeared and there were a total of six individuals researching the dinner table.

A wolf surrounded by the ravens

The light was already too dim to shoot when the king of the forest finally arrived from the shadows at the edge of the swamp. The two wolves disturbed the bear on the way to the feeding but after a few minutes of play fighting, the bear was let go and the wolves retreated to the background. It was around this time that I closed my eyes for the day. At night I woke up a few times to the howls of the wolves and the growls of the bear. 

I woke up early in the morning to the cold, as the temperature had dropped to about ten below and my sleeping bag was not quite adequate for those conditions.

The next day, a White-Tailed Eagle appeared to the swamp and made one spectacular attack for a piece of fish from the ravens, which I also caught on my camera. Just after dusk, a lone fox came to search of something to eat and was able to dig fish fodder hidden in the swamp to its hunger.

The sun rose early in the morning from behind a quiet swamp and, with the exception of ravens, there was little movement. I still hoped for a bear, even though I knew the chances in bright day light were slim. No bear, but some wolves! After a little after seven, two wolves appeared again for a light morning brunch.

After that I packed my stuff back in to the car and headed for the next stop in Kontiovaara, Lieksa.

Bear did not come out and play during the day.

In Lieksa I met the famous Erä-Eero at his cabin in Keljänpuro. He showed me to the photo hides just a few hundred meters in to the woods. I spend one night in Keljänpuro and one night a bit futher away in Uuronlampi where the surroundigs are a bit more open compared to wooded area of Keljänpuro.

Anyway, I did not have the best of luck in Lieksa. Quite frustrating, actually. I spend a total of about 26 hours watching, of which the target animal was visible for 5 minutes and able to be photographed for about 90 seconds. Personally, of course, I messed with the camera settings so that I actually only got one intact series during the last 30 seconds of available window. In sports, there is often talk about the key moments and this was clearly one like that. Unfortunately, my own performance was not quite up to the challenge. Something to be improved for the next time.

Wolverine catching some snack 

This, of course, also shows the difficulty of photo hide photography. I had better luck in Kuhmo, not in Lieksa. That's how it went this time. Towards the next challenge and be sure to remember to set the camera settings ready for the morning already in the previous evening!

Next up was Koli National Park – famous for its “national landscape”. First I did go and checked out a couple of smaller points of interest. First, so called Pirunkirkko, which is a rock cave on the steep cliffs of Koli. I hadn’t quite figured out what kind of cave it was and my mistake became apparent when I realized that the meltwater had formed a uniform water cover on the bottom of the cave, which was currently solid ice. Thus, my cave adventure became a bit more challenging and only a few photos later I headed out for some more secure ground.

Pirunkirkko, Koli

Next, I made a brief hike to Tarhapuro Waterfall, which was located about 7 km from Pirunkirkko back towards the village. The waterfall was still in a surprisingly snowy condition and I think its most picturesque time will be in the first half of May. In places the route was a bit slippery, but by no means bad.

Tarhapuro waterfall

Finally, in the afternoon, it was time to move to my accommodation at the Vanhan koulun majatalo (Old School Inn), which was the only open accommodation in all of Koli. At the inn everything necessary was in place and the hostel's attitude towards the guests was very uncomplicated and pragmatic - just the right place for me. Plus, again, the same wonderful silence that is missing from so many accommodations under normal circumstances.

The next day I went around the so-called Peaks Tour, which thus comprises Koli's three main peaks Ukko-Koli, Akka-Koli and Paha-Koli. The day was gray and windy, plus it was a little frosty, which meant it was cold at the top of the peaks, especially on the wind side. On the other hand, the snow cover was solid so there was no need to wade in the snow.

During the morning, I saw one family at the route. In that sense, again, a great time to come and enjoy the scenery of Koli in complete peace.

View from the top of Paha-Koli

From Koli, I headed to the last destination of my trip - Oravi canal village north of Savonlinna. The Saimaa ringed seal cruises began on Labor Day and I had signed up to see that very rare and Finland's only native mammal live for the first time. I left Koli so early that I also made a small detour on the way to Nahkiaissalmi in Kolovesi National Park, where I wandered a few kilometers of nature trail and also saw a flying squirrel for the first time in the wild.

Siberian flying squirrel in Kolovesi national park

The boat drive to the archipelago of Linnansaari National Park was cool, but still quite enjoyable - I had enough layers, which I highly recommend when going out on the water in spring time in general.

An estimated 60 of the approximately total of 400 Saimaa ringed seals swim in the waters of the national park, so there were good opportunities to see the ringed seal in Linnansaari waters. Now there was also a favorable wind and some ice left in a few coves, so it was also a little easier to spot the ringed seal than later in spring and summer, when all the ringed seal observations have to be made on the rocks, requiring a slightly more trained eye.

All in all we saw 8 seals and 3 of those were in my camera’s reach. So, the safari was successful, and we returned to Oravi in ​​good spirits.

The Saimaa Ringed Seal enjoying the Labour Day in Linnansaari National Park

I cut a few layers of clothes and headed my Kia back towards Central Finland. In Vaajakoski, I washed the car after all the broken roads and after that the trip started to be in the bag.

The trip was mostly successful - the highlights are probably the animals of Kuhmo and the Saimaa ringed seals in Oravi. As for the wolverine and the bear, those will have to wait for a second trip to be captured.

Read more »