Kävin Tansaniassa viimeksi vuoden 2009 lopulla, kun tein niin kutsutun Overland-matkan Kenian Nairobista Etelä-Afrikan Johannesburgiin. Käytännössä siis ajoimme noin 8000 km Itä-Afrikkaa alas parinkymmenen hengen matkailuautolla, yöt vietimme teltoissa eri leirintäalueilla. Tuolloin Serengetin kansallispuisto teki mieleeni unohtumattoman vaikutuksen ja niinpä päätin vuosikymmenen jälkeen lähteä katsomaan, onko sama taika edelleen tallella itäisen Afrikan sydänmaiden loputtomilla ruohotasangoilla.
Matkustin Tansaniaan Turkish Airlinesin siivillä ja täytyy sanoa, että lento ei ollut kyllä mistään kotoisin, kun yhdeksän tunnin yölentoa lusittiin kapearunkoisessa Boeing-koneessa. Kaiken hyvän lisäksi keskellä yötä oli lisäksi välilasku Sansibarilla. Mukavuus ei siis ollut kovinkaan korkealla. Jos jotain positiivista haetaan, niin perillä oltiin aikataulussa ja meikäläisen etukäteen varaama kuljettajakin oli aamuvarhaisella paikalla kylttinsä kanssa. Kilimanjaron lentokentän ja Arushan välinen noin 50 kilometrin mittainen pätkä on eräs maailman arvokkaimmista tieosuuksista, jos lentokenttäkuljetusten hintoja arvioi kansainvälisestä perspektiivistä. Minulle ei ihan käynyt selväksi, miksi näin on, mutta joka tapauksessa taskuja saa varautua kaivamaan kohtuullisen syvältä.
Varsinainen safariretkemme alkoi Arushasta matkan toisena päivänä, jolloin suuntasimme Landcruiserimme kohti länttä ja Mto Wa Mbu:n kylää, missä tutustuimme paikalliseen kulttuuriin ja kylän erilaisiin hankkeisiin riisinviljelystä, puunkaiverrukseen ja banaaniolueen. Kyläkierros päättyi maittavaan lounaaseen, joka oli paikallisten leidien valmistama. Kylävierailun jälkeen teimme iltapäivän mittaisen safarin läheiseen Lake Manyaran kansallispuistoon, joka on tunnettu erityisesti puuhun kiipeävistä leijonistaan. Käytös ei siis ole tyypillistä kaikille leijonille, vaan jotain, joka tapahtuu erityisesti täällä. Muutaman tunnin aikana ehdimme nähdä monipuolisesti puiston eläinkuntaa ja ihan kierroksen loppuun saatiin vielä kohtaaminen myös kahden puussa makoilevan leijonan kanssa. Safaripuoli siis lähti liikkeelle oikein mallikkaasti.
Seuraavana aamuna suuntasimme aamulla kohti yhtä läheisistä Maasai-kylistä, jossa tutustuimme matkanjärjestäjämme (ja käytännössä siis itsemme) sponsoroimaan yhteisöprojektiin, jonka tarkoituksena oli parantaa heimolaisten majojen sisäilman laatua lahjoittamalla heille materiaalit tulisijojen ja piippujen muuraukseen. Ero täysin perinteisessä ja muuratussa majassa oli kuin yöllä ja päivällä. Ei ole ihme, että hengityselinsairaudet ovat Maasai-populaatiossa paljon yleisempiä kuin kaupungissa asuvilla serkuillaan.
Kylävierailun jälkeen jeepit suunnattiin kohti Ngorongoron suojelualuetta ja Serengetin kansallispuistoa, jonne olisi usean tunnin pölyinen ja kuoppainen taival. Tie Ngorongoron portilta eteenpäin on nimittäin edelleen täysin sorapohjainen ja afrikkalaiseen tapaan surkeassa kunnossa. Tosin huomattavasti ajettavampi kuin monet taipaleet, joihin tulisimme puistossa törmäämään. Serengeti-Maran ekosysteemin massiivisin nähtävyys – vaeltavat gnuuantiloopit ja seeprat – ruokaili tällä kertaa suurimmaksi osaksi puiston porttien ulkopuolella olevilla tasangoilla ja muodosti suuren kontrastin puiston savanniin, jossa tällä kertaa majaili vain muutamia pienempiä laumoja. Joka tapauksessa laumojen mittakaava tuntui edelleen olevan sama kuin kymmenen vuotta sitten. Eläimiä oli silmänkantamattomiin kaikkiin ilmansuuntiin.
Itse puistossa majoituimme pariksi yöksi Dikdik-leiriin ja teimme siitä päivittäiset safariajot. Saapumispäivän ehdoton kohokohta oli ruholta yllätetyt gepardit, joita en edellisellä matkallani onnistunut oikein kunnolla edes näkemään. Ensimmäisen iltapäivän ajo tarjosi muutenkin monipuolisen kattauksen ja muistikuvieni huikea Afrikka näyttäisi edelleen olevan olemassa ainakin täällä. Valitettavasti tilanne mantereen eläinpopulaatioiden suhteen on kuitenkin synkkä erityisesti salametsästyksen ja elinalueiden kutistumisen takia. On todennäköistä, että luonnonvaraiset sarvikuonot menetetään lopullisesti vielä omana elinaikanani ja kyllähän tulevaisuus näyttää tällä rintamalla muutenkin todella huonolta, jos Afrikan väestöennusteita katsoo.
Toinen ja kolmas safaripäivä tarjosivat taattua Serengetiä eri muodoissaan (leijonat, elefantit, kirahvit, impalat, antiloopit, linnut, puhvelit ja monet muut) ja kun lopulta suuntasimme kohti Ngorongoron kraatteria, käteen oli jäänyt sarvikuonoja lukuun ottamatta kaikki niin kutsutun Big Five -jäsenet sekä lukuisia muita hienoja eläimiä ja mieleenpainuvia maisemia. Itä-Afrikkaa koetelleet sateet olivat niin ikään jättäneet jälkensä puistoon, kun ajourat olivat monin paikoin vielä niin kosteat, että niistä ei päässyt ajamaan edes nelivetoisilla jeepeillämme. Tänä vuonna on satanut paikoittain jopa kolme kertaa enemmän kuin normaalisti niin kutsuttujen lyhyiden sateiden aikaan marras-joulukuussa. Samaan aikaan Australiassa kärsitään historian pahimmasta kuivuudesta ja maastopaloista. Nämä ääri-ilmiöt ovat niin kutsutun IOD-ilmiön kaksi eri puolta. Indian Ocean Dipole aiheuttaa Itä-Afrikan rannikolla meriveden lämpenemistä ja vastaavasti Australian-Indonesian vesillä veden viilenemistä. Näistä seuraa poikkeuksellisiä sateita Itä-Afrikassa ja poikkeuksellista kuivuutta Australiassa. Ilmiö todennäköisesti liittyy jotenkin ilmastonmuutokseen.
Serengetin onnistuneiden safarien jälkeen suuntasimme viimeiseksi yöksi jo kymmenen vuoden takaa tuttuun Simba-leiriin Ngorongoron kraatterin reunalle. Sieltä siirryimme seuraavana aamuna alas kraatteriin viileän ilmavirran tuulettaessa aikaisempien päivien helteiden tunteen nopeasti pois iholta. Ngorongoron kraatterin aamun usva yhdessä nousevan aurigon kanssa muodostavat taianomaisen maiseman, missä eläinhahmojen varjot kulkevat läpi sumun kuin sadussa. Kraatterissa näimme lopulta myös harvinaiset sarvikuonot – tosin kovin pitkän etäisyyden päästä. Päätimme matkamme lounaaseen kraatterissa ja sen jälkeen suuntasimme takaisin Arushaan, joka oli yhteisen matkamme päätepiste.
Vuosikymmenen takaiset muistikuvani Afrikasta olivat vielä voimissaan mantereen tunnetuimmassa kansallispuistossa. Kehityskaari on kuitenkin kaikkea muuta kuin positiivinen. Toivon, että pystyisimme löytämään oikeasti globaalisti vaikuttavia toimenpiteitä elinympäristöjen ja populaatioiden elinvoimaisuuden säilyttämiseksi niin maalla kuin merellä. Asia on erittäin vaikea, sillä monet intressit ovat ristiriidassa luonnonsuojelun kanssa, kuten olemme voineet nähdä ilmastonmuutoskeskustelun yhteydessä.
Tosiasia on, että talouskasvuun perustuva talousjärjestelmä ei voi meitä pelastaa vaan on ryhdyttävä miettimään, miten kulutusta voitaisiin vähentää merkittävästi. Se puolestaan tarkoittaa käytännössä elintasomme tietoista laskemista ja ymmärrän hyvin, että se aiheuttaa paljon negatiivisia tunteita ja tapahtumia. Siksi en valitettavasti oikein näe sitä realistisena poliittisena vaihtoehtona. Niinpä tilanne varmaankin pahenee vielä muutamia vuosikymmeniä ennen kuin toimiin on viimein pakko ryhtyä, koska muita vaihtoehtoja ei ole. Siihen asti sama meno varmaankin jatkuu ja se ei ole hyvä asia ympäristömme, eikä itsemmekään kannalta.
Read more »
Matkustin Tansaniaan Turkish Airlinesin siivillä ja täytyy sanoa, että lento ei ollut kyllä mistään kotoisin, kun yhdeksän tunnin yölentoa lusittiin kapearunkoisessa Boeing-koneessa. Kaiken hyvän lisäksi keskellä yötä oli lisäksi välilasku Sansibarilla. Mukavuus ei siis ollut kovinkaan korkealla. Jos jotain positiivista haetaan, niin perillä oltiin aikataulussa ja meikäläisen etukäteen varaama kuljettajakin oli aamuvarhaisella paikalla kylttinsä kanssa. Kilimanjaron lentokentän ja Arushan välinen noin 50 kilometrin mittainen pätkä on eräs maailman arvokkaimmista tieosuuksista, jos lentokenttäkuljetusten hintoja arvioi kansainvälisestä perspektiivistä. Minulle ei ihan käynyt selväksi, miksi näin on, mutta joka tapauksessa taskuja saa varautua kaivamaan kohtuullisen syvältä.
Varsinainen safariretkemme alkoi Arushasta matkan toisena päivänä, jolloin suuntasimme Landcruiserimme kohti länttä ja Mto Wa Mbu:n kylää, missä tutustuimme paikalliseen kulttuuriin ja kylän erilaisiin hankkeisiin riisinviljelystä, puunkaiverrukseen ja banaaniolueen. Kyläkierros päättyi maittavaan lounaaseen, joka oli paikallisten leidien valmistama. Kylävierailun jälkeen teimme iltapäivän mittaisen safarin läheiseen Lake Manyaran kansallispuistoon, joka on tunnettu erityisesti puuhun kiipeävistä leijonistaan. Käytös ei siis ole tyypillistä kaikille leijonille, vaan jotain, joka tapahtuu erityisesti täällä. Muutaman tunnin aikana ehdimme nähdä monipuolisesti puiston eläinkuntaa ja ihan kierroksen loppuun saatiin vielä kohtaaminen myös kahden puussa makoilevan leijonan kanssa. Safaripuoli siis lähti liikkeelle oikein mallikkaasti.
![]() |
| Leijona puussa Lake Manyaran kansallispuistossa |
Seuraavana aamuna suuntasimme aamulla kohti yhtä läheisistä Maasai-kylistä, jossa tutustuimme matkanjärjestäjämme (ja käytännössä siis itsemme) sponsoroimaan yhteisöprojektiin, jonka tarkoituksena oli parantaa heimolaisten majojen sisäilman laatua lahjoittamalla heille materiaalit tulisijojen ja piippujen muuraukseen. Ero täysin perinteisessä ja muuratussa majassa oli kuin yöllä ja päivällä. Ei ole ihme, että hengityselinsairaudet ovat Maasai-populaatiossa paljon yleisempiä kuin kaupungissa asuvilla serkuillaan.
![]() |
| Vierailu Maasai-kylässä Mto Wa Mbu:n seudulla |
Kylävierailun jälkeen jeepit suunnattiin kohti Ngorongoron suojelualuetta ja Serengetin kansallispuistoa, jonne olisi usean tunnin pölyinen ja kuoppainen taival. Tie Ngorongoron portilta eteenpäin on nimittäin edelleen täysin sorapohjainen ja afrikkalaiseen tapaan surkeassa kunnossa. Tosin huomattavasti ajettavampi kuin monet taipaleet, joihin tulisimme puistossa törmäämään. Serengeti-Maran ekosysteemin massiivisin nähtävyys – vaeltavat gnuuantiloopit ja seeprat – ruokaili tällä kertaa suurimmaksi osaksi puiston porttien ulkopuolella olevilla tasangoilla ja muodosti suuren kontrastin puiston savanniin, jossa tällä kertaa majaili vain muutamia pienempiä laumoja. Joka tapauksessa laumojen mittakaava tuntui edelleen olevan sama kuin kymmenen vuotta sitten. Eläimiä oli silmänkantamattomiin kaikkiin ilmansuuntiin.
Itse puistossa majoituimme pariksi yöksi Dikdik-leiriin ja teimme siitä päivittäiset safariajot. Saapumispäivän ehdoton kohokohta oli ruholta yllätetyt gepardit, joita en edellisellä matkallani onnistunut oikein kunnolla edes näkemään. Ensimmäisen iltapäivän ajo tarjosi muutenkin monipuolisen kattauksen ja muistikuvieni huikea Afrikka näyttäisi edelleen olevan olemassa ainakin täällä. Valitettavasti tilanne mantereen eläinpopulaatioiden suhteen on kuitenkin synkkä erityisesti salametsästyksen ja elinalueiden kutistumisen takia. On todennäköistä, että luonnonvaraiset sarvikuonot menetetään lopullisesti vielä omana elinaikanani ja kyllähän tulevaisuus näyttää tällä rintamalla muutenkin todella huonolta, jos Afrikan väestöennusteita katsoo.
![]() |
| Teltassa Afrikan tähtitaivaan alla |
Toinen ja kolmas safaripäivä tarjosivat taattua Serengetiä eri muodoissaan (leijonat, elefantit, kirahvit, impalat, antiloopit, linnut, puhvelit ja monet muut) ja kun lopulta suuntasimme kohti Ngorongoron kraatteria, käteen oli jäänyt sarvikuonoja lukuun ottamatta kaikki niin kutsutun Big Five -jäsenet sekä lukuisia muita hienoja eläimiä ja mieleenpainuvia maisemia. Itä-Afrikkaa koetelleet sateet olivat niin ikään jättäneet jälkensä puistoon, kun ajourat olivat monin paikoin vielä niin kosteat, että niistä ei päässyt ajamaan edes nelivetoisilla jeepeillämme. Tänä vuonna on satanut paikoittain jopa kolme kertaa enemmän kuin normaalisti niin kutsuttujen lyhyiden sateiden aikaan marras-joulukuussa. Samaan aikaan Australiassa kärsitään historian pahimmasta kuivuudesta ja maastopaloista. Nämä ääri-ilmiöt ovat niin kutsutun IOD-ilmiön kaksi eri puolta. Indian Ocean Dipole aiheuttaa Itä-Afrikan rannikolla meriveden lämpenemistä ja vastaavasti Australian-Indonesian vesillä veden viilenemistä. Näistä seuraa poikkeuksellisiä sateita Itä-Afrikassa ja poikkeuksellista kuivuutta Australiassa. Ilmiö todennäköisesti liittyy jotenkin ilmastonmuutokseen.
![]() |
| Serengetin loputon savanni |
Serengetin onnistuneiden safarien jälkeen suuntasimme viimeiseksi yöksi jo kymmenen vuoden takaa tuttuun Simba-leiriin Ngorongoron kraatterin reunalle. Sieltä siirryimme seuraavana aamuna alas kraatteriin viileän ilmavirran tuulettaessa aikaisempien päivien helteiden tunteen nopeasti pois iholta. Ngorongoron kraatterin aamun usva yhdessä nousevan aurigon kanssa muodostavat taianomaisen maiseman, missä eläinhahmojen varjot kulkevat läpi sumun kuin sadussa. Kraatterissa näimme lopulta myös harvinaiset sarvikuonot – tosin kovin pitkän etäisyyden päästä. Päätimme matkamme lounaaseen kraatterissa ja sen jälkeen suuntasimme takaisin Arushaan, joka oli yhteisen matkamme päätepiste.
![]() |
| Jos ei ole tarkkana, niin eväät saattavat joutua parempiin suihin |
Vuosikymmenen takaiset muistikuvani Afrikasta olivat vielä voimissaan mantereen tunnetuimmassa kansallispuistossa. Kehityskaari on kuitenkin kaikkea muuta kuin positiivinen. Toivon, että pystyisimme löytämään oikeasti globaalisti vaikuttavia toimenpiteitä elinympäristöjen ja populaatioiden elinvoimaisuuden säilyttämiseksi niin maalla kuin merellä. Asia on erittäin vaikea, sillä monet intressit ovat ristiriidassa luonnonsuojelun kanssa, kuten olemme voineet nähdä ilmastonmuutoskeskustelun yhteydessä.
Tosiasia on, että talouskasvuun perustuva talousjärjestelmä ei voi meitä pelastaa vaan on ryhdyttävä miettimään, miten kulutusta voitaisiin vähentää merkittävästi. Se puolestaan tarkoittaa käytännössä elintasomme tietoista laskemista ja ymmärrän hyvin, että se aiheuttaa paljon negatiivisia tunteita ja tapahtumia. Siksi en valitettavasti oikein näe sitä realistisena poliittisena vaihtoehtona. Niinpä tilanne varmaankin pahenee vielä muutamia vuosikymmeniä ennen kuin toimiin on viimein pakko ryhtyä, koska muita vaihtoehtoja ei ole. Siihen asti sama meno varmaankin jatkuu ja se ei ole hyvä asia ympäristömme, eikä itsemmekään kannalta.









