Haltin vaellus 26.-30.7.2021

 Niinhän se meni tänäkin vuonna, että mistään ulkomaan matkoista oli aika lailla turha haaveilla, kun erilaiset rajoitukset ovat valitettavasti edelleen täyttä arkipäivää ja loppua ei ole näkyvissä. Melkein jo ilmoittauduin Kebnekaisen vaellukselle heinäkuun alussa, mutta Ruotsin matkailunkin suhteen ilmassa oli liian isoja kysymysmerkkejä vaadittavien koronatestien suhteen siten, että budjetti olisi noussut niiden myötä melkein kaksinkertaiseksi. Niinpä suuntasin katseen jälleen kotimaahan ja Haltille.

Suomen huipulla.

Heinäkuun lopussa koronatilanne oli Keski-Suomessa varsin hyvä, kuten se on ollut koko ajan, joten siinä avautui mahdollisuus tehdä tämä Haltin vaellus Norjasta käsin ilman ylimääräisiä maksullisia testejä ja päätin käyttää tilaisuuden hyväkseni. Niinpä ajelin kohti Guolasjärveä muutamalla välipysähdyksellä. Kävin matkalla ensin Kajaanissa kuvaamassa yön Ahmoja, jotka olivat tälläkin kertaa hankalia kuvattavia, sillä suurin osa niiden liikkeistä sijoittui hämärään aikaan, jolloin kuvauksesta tulee haastavaa (omasta kalustostani) puuttuvan valovoiman takia, varsinkin kun ahmat ovat liikkeissään vielä varsin vikkeliä. No, sain kuitenkin muutaman tyydyttävän ruudun muistikortille ennen kuin jatkoin kohti Äkäslompoloa, jossa palauttelin pari yötä mökillä ennen lähtöä tunturiin. Kävin siinä matkalla pikaisesti myöskin Ranuan eläinpuistossa nappaamassa pari jääkarhufotoa – vuoristosusi sen sijaan ei edelleenkään suostunut näyttäytymään kameralle.

Ahma on osoittautunut hankalaksi kuvattavaksi.

Maanantaina aamulla suuntasin auton kohti Kilpisjärveä, missä näytti olevan runsaasti retkeilijöitä autojen määrästä päätellen. Ajoin suoraan rajalle ja ehdin jo hieman ihmetellä, että onko tässä sittenkään mitään tarkastuksia matkailijoille, kunnes noin 10 km Norjan puolella vastaan tuli poliisin ja terveysviranomaisten valvontapiste, missä kontrolloitiin asuinpaikka, rokotustodistus, rekisteröinti Norjaan ja lopulta vielä tehtiin pikatesti. QR-koodit ja muut hienot teknologiset viritykset ovat toki hyvä juttu, mutta kyllä Norjassakin realiteetit olivat aika lailla old school eli käytännössä numeroita kirjoiteltiin lapuille ihan manuaalisesti, eikä minkään lukulaitteen kautta. Jono oli onneksi maanantaiaamuna minimaalinen ja koko homma kesti parikymmentä minuuttia. Pikatestin negatiivisen tuloksen jälkeen matka jatkui kohti Ykeänmuotkaa, Birtavarrea ja lopulta Guolasjärveä. Matkan viimeinen osuus Birtavarren kylästä ylös tuntureille oli matkan hitain osuus, onneksi maisemat olivat ainakin selkeänä päivänä hienot, kuten Norjassa keskimäärin muutenkin.

Parkkipaikalla oli muutamia autoja, aika lailla 50-50 jako suomalaisten ja norjalaisten kesken. Lisäksi tien varrella oli varsin massiivisissa leireissä useita kalastusporukoita. Nykäisin kevyen kenttälounaan parkkipaikalla ennen kuin heitin rinkan selkään ja lähdin rinteeseen joskus alkuiltapäivästä. Tarkoituksenani oli siis nousta ensin Haltin huipulle ja jatkaa siitä Suomen korkeimpaan kohtaan ja leiriytyä jonnekin Haltin majan tonteille Suomen puolella. Keli oli helteinen ja maasto suurimman osan matkasta pelkkää kivikkoa, joten nousu oli hidas ja hikinen. Lisäksi tajusin jo alkumatkasta tehneeni virheen kenkävalinnan suhteen, kun laitoin jalkaani käytännössä tuoreet vaelluskengät, enkä tuttuja Salomonin Speedcrosseja. Arvelin nimittäin, että kivikossa kovemmat pohjat voisivat olla paremmat. Näin jälkikäteen on kuitenkin helppo todeta, että koko vaelluksen mittakaavassa Salomonin lenkkarityylin kengät olisivat toimineet paremmin mittavista kivikko-osuuksista huolimatta.

Guolasjärvi Haltin rinteeltä kuvattuna.

Nousu Haltin huipulle painavan rinkan kanssa kesti lopulta noin 3,5 tuntia ja GPS ilmoitti matkaksi 5 kilometriä. Kaikkiaan aikaa saa siis varata 4,5-5 tuntia taukoineen. Matkalla pitää selvittää käsien kera myös muutamia jyrkempiä paikkoja, yksi poroaita sekä mahdollisesti (vuodenajasta riippuen) myös potentiaalisesti liukkaita tai pettäviä lumilaikkuja. GPS on mukava kaveri suunnistuksen tukena, kun näköyhteys huippuun katoaa aina välillä rinteen kumpuillessa. Nautin huipulla pienen välipalan, laitoin nimen vieraskirjaan ja jatkoin matkaa kohti Suomen korkeinta kohtaa. Näkyvyys oli sen verran hyvä, että otin huipulta kompassisuunnan ja lähdin suoraan sitä kohti – maastossa kun ei ollut tarjolla mitään helpompaa polkua kaiken ollessa loputonta kivikkoa kaikkiin suuntiin.

Haltin huippu, 1361m.

Suunnistus osui täysin nappiin ja olin Suomen huipulla noin tunnin rämpimisen jälkeen. Laittelin siinä illallisen ja otin muutamat valokuvat, kunnes suuntasin alamäkeen suoraan kohti Haltin tupaa. Pari nuorempaa kundia stadilaisesta seurueesta kertoi, että autiotupa oli tyhjillään, joten päätin ottaa sen ensimmäisen yön majapaikaksi. Laskeutuminen kesti noin 2,5 tuntia ja oli maastoltaan edelleen samaa rasittavaa kivikkoa ja rakkaa. Pääsin tuvalle lopulta vähän ennen puolta yötä. Olo oli helteisen kelin ja kivikon jäljiltä aika lailla hakattu. Vettäkin kului kolmisen litraa. Jos Norjan puolelta lähtee mäkeen, niin kannattaa tosiaan huomioida, että täydennyksiä nesteisiin ei ole oikein helposti saatavilla ainakaan näin keskikesällä. Siksi olin itsekin varautunut vähän suuremmalla vesimäärällä kuin normaalisti. Kuljin ensimmäisenä päivänä yhteensä noin 10 km matkan noin 7 tuntiin. Kaiken kaikkiaan aikaa kului taukoineen noin 9 tuntia. Ymmärrän kyllä täysin, miksi eri blogeissa tätä nousua Norjan puolelta kuvaillaan usein hieman haastavaksi.

Maisema läheltä Suomen korkeinta kohtaa Norjan suuntaan.

Toinen päivä valkeni Haltin majalla aurinkoisena ja lämpimänä. Luvassa oli jälleen helteinen päivä käsivarressa. Laitoin päälle kevyet vaellusvaatteet, vähän aurinkorasvaa ja kävin täyttelemässä nestesäiliöt läheisestä joesta ennen kuin lähdin etenemään kohti Pihtsusjärveä ja sen eteläpäässä sijaitsevaa Pihtsusköngästä, Suomen Niagaraa. Polku Pihtsusjärvelle on osa Suomen puolen Kalottireittiä ja merkitty lyhyillä oranssipäisillä puukalikoilla, joita on maastossa muutaman kymmenen metrin välein. Toki polku on myös sen verran kulunut, että se näkyy kyllä kivikkoisimpia paikkoja lukuun ottamatta maastossa selvänä päivänä kohtuullisen pitkälle. (Ja kulkee pitkin jokivartta, joten siinä mielessä tässä ei mitään suunnistustaitoja vaadita.) Saavuin Pihtsusjärvelle aika lailla keskipäivällä (7km/2,5h) ja nautin varjossa jälleen kevyen kenttälounaan. Sen jälkeen otin myös reilun tunnin levot tuvan patjalla ennen kuin latasin rinkan takaisin selkään ja jatkoin kohti Suomen suurinta vesiputousta. Pihtsusjärvellä porukkaa oli paljon ja lisää tuli matkalla vastaan. Yleisimminhän perinteinen Haltin vaellus Kilpisjärveltä tehdään niin, että huiputus tehdään päiväretkenä kevyemmillä kantamuksilla juuri Pihtsusjärveltä, jonne sitten palataan illaksi takaisin.

Vaeltajan taustalla Halti ja Suomen korkein kohta.

Oma reittini siis kulki yöksi Pihtsuskönkäälle, missä yövyin teltassa putouksen läheisyydessä. Reilun neljän kilometrin matkaan kului puolisentoista tuntia. Laitoin teltan pystyyn ja makoilin teltan takana varjossa auringon paistaessa edelleen täydeltä terältä ja kelin ollessa helteinen. Sääskien ja muiden öttiäisten määrä ei ollut kovinkaan paha, joten ulkona oli ihan nautinnollista makoilla. Vaihdoin pakottavat vaelluskengät helpottaviin Crocseihin ja lähdin tsekkailemaan, putouksen ympäristöä kameran kanssa. Pilvetön taivas ei lupaillut mitään väriloistoa illaksi, eikä sellaista tullutkaan. Niinpä kuvista tuli aika lailla normisettiä ja pystyin vetäytymään yöpuulle jo vähän aikaisemmin putouksen pauhatessa rentouttavan tasaisesti taustalla.

Pihtsusköngäs

Aamulla pakkailin leirin kasaan ja lähdin etenemään takaisin Pihtsusjärven suuntaan kohti pohjoista. Kuljettuani viitisen minuuttia polulla hamuilin kädelläni aurinkolasejani, joita ei sitten löytynytkään lipan päältä, minne olin ne asettanut vähän aikaisemmin. Palasin etsimään, mutta reilun vartin pyörimisen jälkeen oli todettava, että lasit olivat löytäneet sen verran salaisen kolosen, että vuosien mittainen yhteinen taipaleemme loppui Pihtsuskönkäälle ja minä jatkoin matkaani silmiä Lapin auringossa siristellen. Päivän reittisuunnitelma oli kulkea ensin takaisin Pihtsusjärvelle ja siitä kohti koillista ja Kopmajoen autiotupaa. Taukoja pidin paahtavassa auringossa noin tunnin välein. Toisella tauolla vaihdoin vaelluskengät Crocseihin loppupäivän ajaksi, sillä maasto oli merkittävästi helpompaa ja särky jaloissani vaelluskenkien kanssa alkoi olla sietämätöntä. Aivan liian kovat sisäpohjat omaan makuuni – manasin vielä kertaalleen omaa virhettäni sitoessani kenkiä kiinni rinkkaani. (Toim. Huom. Nyt on vaelluskenkiin hankittu muotoillut pohjalliset sekä geelityynyt niin kantaan kuin päkiään. Luonnollisesti tämä kaikki olisi ollut suotavaa tehdä jo ennen vaellusta.) Crocsit helpottivat ja nopeuttivat matkantekoa melkoisesti; lisäksi joen ylityksissä piti poistaa vain sukat, joten nekin sujuivat joutuisammin.

Matkalla Kopmajoelle vastaan tuli viisi vaeltajaa, joten ihmisten määrä romahti dramaattisesti verrattuna ”Halti highwayhin”, mikä tietysti oli odotettavissa. Hellekeli imi nestettä kovaan tahtiin, joten jouduin pariinkin otteeseen täydentelemään pussukkaa tunturipuroista. Lapissa se ei välttämättä ehkä olisi tarpeen, mutta käytin veden suodatuksessa tuollaista halpaa ja helppokäyttöistä Care Plus -suodatinta, jonka läpi vesi kulkee ennen juomapussiin päätymistä. Suodatin kestää käytännössä ikuisesti ja ainut hankaluus on veden kerääminen tuollaiseen pussukkaan, josta se sitten puristetaan suodattimen läpi – eli jonkin verran aikaa kuluu. Vertailukelpoiset vaihtoehdot lienevät tabletit tai UV-puhdistuskynä. Luulen, että erityisesti jälkimmäinen toimisi hyvin lähtökohtaisesti kohtuullisen puhtaita virtaavia vesiä käytettäessä. Veden laadun kanssa ei tällä reissulla ollut mitään ongelmaa, kuten odotusarvo olikin. Hikoilu reissulla oli sen verran eksessiivistä, että lisäsin juomaveteen myös karkeaa merisuolaa, jonka olen kokenut urheilupuuhissa hyväksi jo vuosikymmenen ajan.

Kalottireittiä matkalla Kopmajoelle.

Erään vesitankkauksen yhteydessä nuori poro ilmaantui muutaman metrin päähän viereeni ja alkoi röhkimään äänekkäästi. Katselimme hetken toisiamme ja sitten minä jatkoin omaa puuhaani, kun erämaan kasvatti puolestaan siirtyi nauttimaan jokivarren kasvistosta. Tässä yhteydessä tein myöskin reissuni ainoan merkittävän kartanlukuvirheen, jonka huomasin muutaman kilometrin kuluttua. Sen sijaan, että olisin ylittänyt joen kahdesti, ylitin sen vain yhden kerran ja sen vuoksi ajauduin joen väärälle puolelle ison harjun puoliväliin. Tätä korkeuskäyrää ei enää voinut jatkaa eteenpäin, joten vaihtoehtoina oli joko palata takaisin, nousta harjun päälle ”väärällä” puolella jokea tai laskeutua jokitörmää alas, ylittää joki ja nousta vastaava törmä toisella puolella ylös. Yritin kartasta vähän hahmotella, mikä olisi fiksuinta. Päädyin joen ylitykseen aavistuksen haastavassa rotkossa, joka varsinkaan rinkan kanssa väsyneillä jaloilla ei ollut enää ihan pala kakkua, mitä se ehkä muuten olisi ollut. Lopulta homma kuitenkin sujui ilman isompia kommelluksia ja noustuani harjun päälle näin autiotuvan horisontissa. Samalla totesin, että nousu joen toisella puolella olevan harjun päälle olisi ollut se paras ratkaisu, sillä myös siltä puolelta lähestyminen olisi onnistunut ilman ongelmia. Saavutin Kopmajoen autiotuvan iltapäivällä reilun kuuden tunnin ja 15 kilometrin vaelluksen jälkeen.

Porotokka viilentymässä viimeisillä lumilla.

Laitoin tuvalla myöhäisen lounaan tulille ja käytin myös tuvalle jätetyt yhdet ylimääräiset nuudelit, sillä nälkäni alkoi olla massiivista luokkaa. Sapuskan jälkeen otin pienet neuvoa-antavat levot Kopmajoen alapedillä, minkä jälkeen aloin hahmottelemaan vaellukseni jatkoa. Päätin jatkaa matkaa vielä samana iltana Norjan puolelle Somashyttanille, sillä matkaa olisi vain noin kolmisen kilometriä ja se olisi luonnollisesti kaikki pois seuraavalta päivältä. Myös sääennuste oli luvannut heikkenevää ja voimakkaasti kylmenevää säätä loppuviikkoa kohden, joten siinäkin mielessä halusin olla hieman lähempänä maalia.

Kopmajoen autiotuvalla.

Matkalla Somashyttanille mentiin taas läpi poroaidasta ja sen jälkeen ylitettiin raja takaisin Norjan puolelle. Maastossa makasi kyltti, jonka mukaan rajan ylitys ilman lupaa ei ole sallittua. Voisin väittää, että näillä seuduilla vaeltavista 100% kulkee ilman lupia Suomen ja Norjan välillä, sillä asiasta ei mainita juuri halaistua sanaa tätä aihetta (Haltin vaellus/Kalottireitti Norjasta) käsittelevissä blogeissa. Yritin etsiä asiasta lisätietoja, mutta ei sitäkään ole liian helpoksi tehty, joten ymmärrän, että retkeilijät kokevat asian suurimmaksi osaksi turhana byrokratiana. Tilanne on siis ilmeisesti se, että patikointiin ei edes myönnetä rajanylityslupaa, koska se ei täytä luvan myöntämiseen vaadittavaa painavaa syytä. Tulkitsen tilanteen niin, että rajaviranomaiset eivät halua tehdä asiasta turhaa numeroa Suomen ja Norjan välillä ja siispä jättävät asian käytännössä näiden kylttien varaan, jotta ainakin muodollisesti voidaan sanoa, että asiasta on informoitu, jos jotain häslinkiä tulisi. Eli omalla vastuulla käytännössä siis. Jos tähänkin saisi jonkun puoliautomaattisen ja kevyen rekisteröitymisen tyyliin laplandentry tai norwayentry, joita siis koronan yhteydessä on käytetty, niin uskon, että suurempi osa vaeltajista tekisi rekisteröinnin, jos se nyt oikeasti on rajaviranomaisten tavoitteena. Ilmeisesti ei ole.

No, joka tapauksessa saavuin Somashyttanille joskus seitsemän aikoihin illalla reilun tunnin ja kolmen kilometrin kävelyn jälkeen. Matkalla oli poroaidan ja rajapyykin lisäksi myös pari joen ylitystä. Luulin, että Somashyttan olisi varaustupa ja olin varautunut yöpymään teltassa, mutta osoittautuikin niin, että kyseessä oli avoin autiotupa, jonka käytin hyväkseni viileän tuulen puskiessa iholle. Kuivattelin siinä muutamat märät varusteet ja laitoin illallisen tulille ennen kuin kävin unille. Aamulla herätessäni tupa oli kylmennyt merkittävästi, joten tiesin, että sää oli muuttumassa aikaisempien päivien helteestä viileämpään suuntaan.

Aamupalalla näytti lisäksi siltä, että pientä sateen uhkaa oli myös ilmassa. Se ei kuitenkaan realisoitunut, vaan sain lähteä vaeltamaan viileässä pilvipoutaisessa kelissä kohti pohjoista. Alku Somashyttanilta oli todella nautittavaa metsätien tyyppistä alustaa ja ehdin jo luulla, että sama jatkuisi aina Guolasjärvelle saakka. Ihan niin ei tietenkään ollut vaan vaihteleva, kivikkoinen ja paikoin kosteakin alusta saatteli matkaani eteenpäin viheltelevät kihut ja muutama hyttynen seuranani.

Coalbmejavrrit näköpiirissä.

Norjan puolella kalottireitti on merkitty pääasiassa kiviin maalatuilla punaisilla T-kirjaimilla, joita vaeltajat ovat aikojen saatossa korostaneet tekemällä näiden yhteyteen pieniä kivikasoja. Paikka paikoin saa kyllä olla tarkkana, että pysyy reitillä. Suunnistustaidot ovat tarpeen, jos näkyvyys on yhtään huonompi. Saavuin Coalbmejavrrien kohdalle jo ennen aamukymmentä ja päätin jatkaa eteenpäin, sillä alun perin olin suunnitellut viettäväni viimeisen yön tässä järven rannalla. Tässä kohdassa myös reittini erkani kalottireitistä ja kulki tunturin reunaa myötäillen luoteeseen kohti Guolasjärven parkkipaikkaa. Alueella kulkee todella paljon polkuja ja välillä tein muutamia vääriä valintoja, kun polut päättyivät suosilmäkkeisiin, joita piti sitten kierrellä reunoja pitkin. Pääosin kulku-ura on kuitenkin selkeä ja helppo erottaa. Pidin taukoja aina tunnin välein ja yhden pidemmän lounastauon, jonka aikana tankkasin myös vesivarastot täyteen. Lopulta totesin, että olen jo niin lähellä parkkipaikkaa, että kävelen saman tien autolle saakka. Näin myös tein ja se teki viimeisen vaelluspäivän saldoksi noin 5 tuntia ja 18 kilometriä.

Palauttelin jalkojani hieman ja lähdin ajelemaan kohti Kilpisjärveä. Lasku Birtavarreen oli hidas ja tällä kertaa muutakin liikennettä oli huomattavasti enemmän kuin tullessa maanantaina. Kilpisjärvellä olin iltapäivällä ja kävin Retkeilykeskuksella katsomassa, josko siinä olisi voinut yöpyä. Paikka oli kuitenkin loppuunmyyty, joten jatkoin matkaani Karesuvantoon, jossa vuokrasin itselleni pienen mökin yöksi. Seuraavana päivänä jatkoin aamusta matkaani takaisin Äkäslompolon mökille, missä vietin sitten vielä viikon palautellen vaelluksesta olympialaisten ja maastopyöräilyn merkeissä.

Suomen Lappi ja poro.

Vaelluksen suhteen ei isompia kupruja oikeastaan tullut – vaelluskenkien todella surkea soveltuvuus vaeltamiseen toki oli pieni yllätys, mutta se menee kyllä omaan piikkiini, olisi pitänyt testata hieman kattavammin. Crocsit olivat tämän reissun pelastus, ilman niitä taival olisi kyllä ollut todella tuskainen. Suunnistuksen suhteen olosuhteet olivat pääosin erittäin helpot ja ainoastaan kerran tein selkeän virheen. GPS oli hyvä tuki Haltilla oikean huipun paikantamisessa sekä viimeisenä päivänä oman sijainnin varmistamisessa, kun hieman hapuilin polkujen kanssa. Selvisin kohtuullisen painavan rinkan kanssa varsin hyvin, toki Haltin ylitys olisi ollut huomattavasti helpompi päivärepulla tehtynä. Valokuvauksen suhteen ylimääräinen 3 kilon setti oli vähän siinä ja siinä, sillä kuvausvalot eivät tällä kertaa oikein tarjonneet mitään kovin ihmeellistä, pilvetön taivas ei myöskään tarjoa draaman aineksia. Ensimmäinen retki käsivarteen sujui siis kokonaisuutena ihan mukiinmenevästi, ruokaa oli tarpeeksi ja varustevalinnat pääosin oikeita – toki, enhän nyt kuitenkaan ollut ihan ensimmäistä kertaa vaeltamassa. Ei minusta kuitenkaan tule jokavuotista Lapin vaeltajaa, ehkä joskus kuitenkin vielä jonkun reissun käyn heittämässä. Norjassa ja Ruotsissa on ehkä vielä enemmän itseäni kiinnostavia kohteita. Epäilen, että Pohjoismaihin kuitenkin pääsee matkailemaan suhteellisen normaalisti viimeistään ensi vuonna. Eurooppaankin todennäköisesti, kunhan rokotekattavuus vähän etenee. Valitettavasti muun maailman suhteen tilanne näyttää säilyvän kohtuullisen haastavana vielä jonkin aikaa.

Read more »

Linturetkellä Oulun seudulla

Koronakurimuksen taittuessa toisen vuoden puolelle päätin taas suorittaa kevyttä kotimaan matkailua. Tällä kertaa otin kohteeksi Finnaturen ylläpitämät Oulun seudun lintukojut, joissa oli tarkoitus kuvata huuhkajaa, kanahaukkaa ja maakotkaa. Ajoin sunnuntaina 14.3. Liminkaan ja tapasin oppaani Liminganlahden luontokeskuksen parkkipaikalla. Hän johdatti minut ja toisen kuvaajan läheisen aukion laidalla sijaitseville huuhkajakojuille, jotka käytännössä olivat vanhoja asuntovaunuja, jotka oli konvertoitu kuvauskäyttöön. Laitoimme lämmöt tulille, katsoimme valokatkaisijat iltaa varten ja tarkistimme syöttinä olevan rusakon kunnon. Sen jälkeen vielä kamerat valmiiksi ja sitten ei muuta kuin odottelemaan. Olimme sytyttäneet valot ja ilta oli ehtinyt jo hämärtyä, kun huuhkaja ilmaantui ensimmäisen kerran pimeydestä rusakolle. Otin nopeasti muutamat kuvat ja videot siltä varalta, että tämä jäisi illan ainoaksi mahdollisuudeksi. Kuvauksen puolesta olosuhteet ovat suhteellisen eksoottiset, sillä valoa on niin vähän, että käytännössä suljinnopeudet pitää hakea haarukasta 1/50 - 1/20, mikä tietysti yli 400mm optiikalla on jo aika lailla harvinaista. Toki se tarkoittaa myös sitä, että kameran tulee olla tuettuna alustalla ja laukaisu tapahtuu kaukosäätimellä. Huuhkaja kohteena kyllä sallii alhaiset suljinajat, sillä se välillä pysähtyy tuijottelemaan täysin liikkumatta. Ainoastaan hengityshöyry paljastaa liikkeen. Huuhkajan vierailu ei jäänyt ainoaksi vaan se palaili syötille parin tunnin välein koko yön läpi. Siinä ehti kyllä kokeilemaan monenlaisia kombinaatioita. Toki on selvää, että suljinajat rajoittivat kuvausta aika lailla istumakuvien ottamiseen. Illan mittaan yltynyt lumisade toi kuviin lisäksi oman efektinsä.

Huuhkaja rusakolla lumisateessa

Seuraavana aamuna odottelin vielä muutaman tunnin kanahaukkaa tuloksetta, jonka jälkeen pakkasin kamppeeni ja ajoin Sankivaaraan kevyelle hiihtolenkille ennen kuin jatkoin Muhokselle Villa Finnatureen, missä yöpyisin reissun loput yöt. Maanantai kului käytännössä palautuessa edellisen yön valvomisesta. Maanantaina päivällä tapasin myös Finnaturen Jari Peltomäen, joka on meritoitunut lintukuvaaja jo vuosikymmenten kokemuksella. Hän ohjeisti minulle lyhyesti seuraavan aamun ja päivän kuvaukset Utajärvellä. Aamulla kohteena olisi teerien juuri alkanut soidin ja iltapäivällä maakotka. Startti olisi aamuyöllä, jotta teeripellon laitaan ehdittäisiin ennen auringonnousua.

Ei kanahaukkaa, mutta tintti kylläkin

Ajoimme aamuyöstä Muhokselta Utajärvelle ja Jari opasti minut pellolle, missä kuvauskoju könötti yksinäisenä pikkupakkasessa. Kävin makaamaan makuupussiin ja virittelin kamerat taas valmiiksi. Teeret ilmaantuivat kellontarkasti auringonnousun aikaan ja kävivät heti toimeen. Ensikokemuksena teeren soidin oli kyllä ihan jännittävää seurattavaa, harmi vain, että kuvauksen kannalta linnut jäivät aavistuksen liian kauas. Yritin soittaa soidinääniä myös kaiuttimelta, mutta sillä ei näyttänyt olevan suurempaa vaikutusta asiaan tai etäisyyteen. Kun teeret parin tunnin jälkeen lensivät tiehensä, oli taas aika pakata varusteet ja siirtyä syvemmälle Utajärviseen metsään, josta löytyi kuin löytyikin maakotkan mentävä aukio kuvauskojuineen. Kotka kävi haaskalla kahdesti ennen hämärän tuloa, jolloin suuntasin takaisin Muhokselle.

Teeret soitimella jäivät aavistuksen kauas kuvauksen kannalta

Seuraavana aamuna toteutin edellisen päivän kuvion itsenäisesti ainoastaan navigaattorin paikkamerkinnät tukenani. Ainoa merkittävä ero edelliseen aamuun oli pakkanen, joka oli huomattavasti napakampi ja erityisen purevan siitä teki navakka viima, joka puski suoraan kasvoille ja sormille peltokojun kuvausaukoista. Teeret ilmaantuivat tällä kertaa hieman myöhemmin, mutta jäivät jälleen valitettavan kauas. Toimintaa olisi kyllä ollut, mutta kamerani 840mm eivät yksinkertaisesti olleet riittävästi. Valoa olisi kyllä ollut juuri sopivasti, sillä lintujen aavistuksen myöhäisempi saapuminen ehti valaista soidinpaikkaa hieman enemmän kuin edellisenä aamuna. Parin tunnin jälkeen näpit olivat ihan jäässä jäisen viiman seurauksena, joten kamojen pakkaaminen oli yllättävän haastavaa. Siitä sitten taas kotkia kyttäämään ja parin lentoesityksen jälkeen olin valmis suuntaamaan takaisin Muhokselle palautumaan.

Palokärki kelolla Utajärvellä

Illalla Villaan oli ilmaantunut myös muita kuvaajia, kun pari yötä olin ollut ainoa vieras. Yleensä täällä majoittuu pääasiassa ulkomaisia ryhmiä, mutta koronavuosi on luonnollisesti muuttanut hommaa radikaalisti, kun kansainvälistä matkustusta ei käytännössä ole. Suomalaiset ovat kuulemma jonkin verran paikanneet tätä aukkoa, mutta kokonaisuudessaan bisnes on pienemmällä liekillä kuin viime vuosina keskimäärin. Tuttua puhetta kaikkien kojuyrittäjien suusta jo viime vuodelta.

Maakotka liitää haaskalle

Perjantaina aamulla kyttäsin vielä muutaman tunnin kanahaukkaa Villan takapihan kuvauskojussa, mutta tuloksetta. Sitten olikin aika ajella takaisin Jyväskylään. Kokemus oli aika lailla odotettu, mitään erityisen yllättävää ei näissä lintukojupuuhissa ollut verrattuna viime vuonna kokeilemiini nisäkäskojuihin Kuhmossa, Suomussalmella ja Lieksassa. Suokukot olisivat Limingassa soitimella toukokuun alussa. Pitänee miettiä, josko sitäkin pitäisi kokeilla, sillä näyttää melko selvältä, että kansainvälisiä pitkän matkan reissuja ei vielä tänä vuonna ole luvassa järkevällä toteutuksella.

Read more »

Kilimanjaro - toista kertaa Afrikan katolla

 

Kesällä, kun koronan kanssa näytti hetken vähän paremmalta, ehdin varaamaan itselleni vuodenvaihteen matkan Tansaniaan. Ajattelin vähän naivisti, että ei tilanne kesästä niin paljoa ehdi heikentymään. Olin väärässä. Ja tietenkin juuri matkaviikolle osui jälleen uusi synkkä uutinen brittivariantista, joka tosin oli ollut tiedossa jo syyskuusta lähtien. No, siinä tietysti normaalit koronan aikaiset toimet – eli täysin suhteeton mediakohu, poliittinen panikointi ja lopulta tietysti uudet rajoitukset hyvin nopeaan tahtiin niin, että ennustettavuus Helsinkiä kohti suunnatessa oli luonnollisesti täysi nolla. Lisäksi viemäriin valuivat kaikki matkanjärjestäjän lupaukset siitä, että voi huoletta varata ja sitten tarvittaessa perua. Se ei luonnollisestikaan enää koskenut tilannetta, jossa matkaan on 2 päivää aikaa. Eli lopulliset vaihtoehtoni olivat joko perua omalla kustannuksella tai lähteä matkaan tietoisella riskillä. Päädyin jälkimmäiseen. Helsingissä niin hotellissa kuin lentoasemalla homma itse asiassa toimi hienosti. Edelleen Amsterdamissa homman erotti normaalista vain kaikkien naamoja tukahduttavat maskit. Kilimanjaron koneessakin oli tuttuutta, kun kaikista lomakkeista ja selvityksistä huolimatta 100%:n terveeksi itsensä lomakkeella kokenut jengi yski ja pärski, kuten myös aikana ennen koronaa. Se oli ällöttävää jo silloin ja todellakin nyt. Eli valehtelu tässä suhteessa näytti edelleenkin olevan ihan ok – siinä ei siis muutosta.

 

(Koko reissun videokokoelman voi katsoa täältä.)

Tansanian päässä homma sujui edelleen sujuvasti ja olin ensimmäisenä ulkona terminaalista noin 15 minuuttia laskeutumisen jälkeen. Luonnollisesti tulevia matkatovereitani sain sitten odottaa tovin. Lopulta suunnattiin yhdessä kohti Moshia ja majoitusta, jossa vietimme pari yötä ennen vuorelle suuntaamista. Joulupäivänä lähdimme sitten aamupäivällä kohti Londorossin porttia, missä kirjauduimme kansallispuistoon ja nautimme joululounasta. Siitä ajoimme vielä lyhyen pätkän reitin alkuun, mistä alkoi varsinainen vaellus, joka siis suunnitelman mukaan koukkaisi Afrikan korkeimman vuoren huipulle aamuvarhaisella uudenvuodenaattona 2020, jos kaikki menisi hyvin.

Vaelluksen ensiaskeleet

Käyttämämme Lemosho-reitti oli kestoltaan 8 päivää ja profiililtaan kohtuullisen helppo, sillä se sallii retkeilijöiden sopeutua korkeaan ilmanalaan hieman paremmin kuin muutama muu nopeammalla tahdilla ja jyrkemmällä profiililla nouseva reitti. Muun muassa Rongai-reitti, jonka nousin 11 vuotta aikaisemmin. Silloin kärsin lähes koko ajan vuoristotaudin oireista – erityisesti päänsärkyjen kanssa taistelu oli jatkuvaa. Tavoitteenani oli tällä kertaa päästä vuorella hieman mukavampaan olotilaan ja se oli yksi iso syy, miksi valitsin tällä kertaa juuri tämän reitin. Lisäksi käytin sopeutumisen helpottamisessa Diamox-nimistä lääkettä, joka myös hieman helpottaa tiettyjä vuoristotaudin oireita. En ottanut sitä 2009, mutta olen käyttänyt lääkettä pari kertaa sen jälkeen korkealla ollessani ja vaikutukset ovat ainakin omalla kohdallani olleet positiivisia, vaikka jotain sivuvaikutuksia saattaa myös esiintyä.

Ensimmäisenä päivänä käveltiin kohtuullisen helppo pätkä sademetsässä nousten noin 400 korkeusmetriä Mti Mkubwa (2650m) -leiriin. Kävely ilman taukoja kesti noin 2,5 tuntia ja matka oli oman GPS-mittaukseni mukaan noin 4,5 km. Sade kasteli meidät ja leirin loppumatkasta, joten ensimmäinen yö vietettiin hieman kosteissa merkeissä. Tosin nukkumisesta ei muutenkaan tullut mitään, kun kroppa kävi hieman kierroksilla sydämen pamppaillessa luultavasti korkeuteen reagoiden. Lisäksi ukkonen ja todella äänekkäät apinat lähistön puissa tekivät levosta kohtuullisen haastavaa.

Joulupäivän juhlintaa Kilin tyyliin

Toisena päivänä taitettiin matkaa ensin metsässä ja sitten koko ajan madaltuvan kasvillisuuden keskellä ylämäkeen reitin noustessa Shiran harjun yli Shira 1 -leiriin, joka oli noin 3600 metrin korkeudella. Nousua siis kertyi melkein tuhat metriä. Polarin mukaan matkaa taitettiin noin 7,7 kilometriä noin 4 tuntiin ja 45 minuuttiin. Myös tätä iltapäivää leimasi sade, joka tosin onneksi kuivui juuri saapuessamme leiriin. Illalla ennen yöpuulle menoa pilvet olivat vetäytyneet sen verran, että saimme ihailla pimeydessä nousevan Kilimanjaron massiivista silhuettia.

Mainio ryhmämme aamuteen aikaan

Kolmas päivä valkeni poutaisena ja maisema aamulla oli tähän asti reissun paras. Punertavan auringonnousun värin maalatessa Kilin rinteitä aamuteetä nauttiessani muistin taas, miksi edelleen haluan lähteä reissuun, vaikka se ei aina olisikaan se kaikkein helpoin valinta. Päivän taipaleella noustiin ainoastaan parisataa metriä Shira 2 -leiriin (3850m) upean Shiran ylängön halki nummimaisessa maisemassa, joka asteittain kävi karummaksi. (Polar: 7,7km/3h) Saavuttuamme leiriin, kävimme iltapäivällä vielä tekemässä lyhyen piston hieman ylemmäksi sopeutumisen (korkeaan ilmanalaan) nopeuttamiseksi. Shiran valtavat pilvimuodostelmat olivat todella upea näky kirkkaana päivänä.

Pilvet Shira 2 -leirin tuntumassa

Neljäs päivä valkeni kirkkaana kylmän yön jäljiltä. Näkymä Arushan ja Mt. Merun suuntaan oli aamulla sinisen tunnin aikaan maaginen, kun utuinen taivas paljasti vain tumman huipun. Toisessa suunnassa nousi Kilin rinne sinistä taivasta vasten. Nousimme alppiaavikon poikki ensin noin 800m ylös niin kutsutulle laavatornille ja sieltä tiputtelimme sitten iltapäivällä jälleen alas Barrancon leiriin noin 3950m korkeuteen yöksi. Leiripaikka sijaitsee nimensä mukaisesti valtavan Barrancon seinän vieressä, jonka yli seuraavana päivänä oli tarkoitus nousta. (9,9km/6,5h)

Laavatorni

Viidentenä päivänä sitten tosiaan kavuttiin seinää pitkin ensin noin 200m ylös ja sitten samat parisataa taas alas Karangan leiriin noin 3995 metrin korkeudessa. Varsinkin päivän aluksi tehty seinäkiipeily luonnon kivillä oli todella mukavaa puuhaa verrattuna normaaliin polulla taapertamisen rutiiniin. Iltapäivällä sitten retkemme jatkui varsin sumuisissa ja mystisissä merkeissä, kun maisemat muuttuivat jatkuvasti reittimme läpi kulkevien pilvien mukaan. (4,8km/4h) Illalla täysikuu paistoi täydeltä terältä tummana kohoavan Kilimanjaron vierellä.

Barrancon seinä aamuauringossa

Kuudennen päivän auringonnousu oli mielestäni reissun tähän asti hienoin väreiltään. Purppuran sävyt näkyivät hienosti Kilin rinteillä. Harmi, että taivaalla ei ollut yhtään pilviä antamaan vielä ripauksen lisädramatiikkaa maisemaan. Päivän reitti oli lyhyt ja nopea nousu Barafun niin sanottuun perusleiriin 4600 metrin korkeudessa, mistä sitten jo saman päivän iltana aloittaisimme nousun kohti Afrikan kattoa. (3km/2,5h) Leiristä oli pilvien salliessa hienot näkymät niin Kilin huipulle kuin myös Mawenzin puolelle, joka sijaitsee varsinaisen huipun itäpuolella.

Näkymä Mawenzi-huipun suuntaan

Kuudennen päivän iltana noin klo 23 aloitimme nousun kohti Uhuru-huippua 5895 metrin korkeudella. Nousua siis kertyisi noin 1300 metriä lähes pilkkopimeässä Tansanian yössä. Ainoastaan kuu taivaalla antoi hieman lisäpotkua otsalampuillemme. Idänpuoleinen tuuli oli navakkaa ja teki yöstä kylmän, vaikka lämpötila sinänsä ei erityisen kylmä suomalaisen mittapuun mukaan ollutkaan. 5200 metrin jälkeen porukassa alkoi selvästi korkeus ja kylmyys tuntumaan, kun havaittavissa oli selvää värinää kylmästä johtuen sekä pientä oksentelua. Itselläni olo oli kyllä edelleen vahva ja niinpä lähdin nousemaan rinnettä omaan tahtiin, sillä en halunnut jäädä tuuleen kylmettymään. Saavutimme Stella Pointin (5756m) jo ennen viittä, mikä tarkoitti sitä, että auringonnousua pitäisi odotella melkein tunti. Haimme suojaa kraaterin kiviseinistä ja värjöttelimme pimeässä oppaani kanssa aina noin 5:40 saakka, jolloin lähdimme kohti varsinaista huippua. Samaan aikaan törmäsimme myös pariin ryhmäni jäseneen, jotka juuri olivat taistelleet varsinaisen nousunsa päätökseen. Niinpä suuntasimme kohti huippua kolmestaan. Otimme pakolliset kuvat kyltillä ja sitten olikin melkein saman tien aika suunnata alas, sillä sää ei ollut parhaimmillaan jäätävä tuuli oli saanut seurakseen hileisen sateen, joka jäätyi kiinni kaikkiin pintoihin heti osuessaan. Myöskin juomaletkuni oli tässä vaiheessa umpijäässä. Liuimme oppaan kanssa alas noin tunnissa – tässä aktiviteetissa reidet olivat kovilla ja mittautin samalla koko reissun huippusykkeet (161). (8km/8h).

Gwen, Tyler ja allekirjoittanut huipulla 31.12.2020 noin klo 06

Tämän jälkeen edessä olikin sitten reissun julmin osuus – eli loputon kiduttava alamäki kivineen ja juurineen. Aidosti vihaan näitä pätkiä. Saavuimme kärsimyksen jälkeen reitin viimeiseen leiriin (Mweka, 3100m) iltapäivällä (7,2km/3h40min).

Sama alamäkikärsimys jatkui luonnollisesti myös kahdeksantena päivänä aina loppuun saakka. Palasimme pikkuhiljaa korkeamman ja tiheämmän kasvillisuuden pariin ja lopulta taas ihan vuoristometsään, joka saatteli meidät aina Mwekan portille (1600m) saakka, mistä nousimme jälleen bussin kyytiin takaisin kohti Moshia. (8,8km/3h)

Myös Paul ja Chloe nauttivat alamäkikävelystä

Lopulta kaikki ryhmämme vaeltajat saavuttivat huipun, joten siinä mielessä retki oli menestys. Samoin voi todeta oman fiiliksen puolesta. Tällä kertaa kärsin päänsärystä oikeastaan vain kahtena iltana ja muuten voin sanoa tunteneeni koko ajan vallan mainiosti – ihan eri fiilis kuin 11 vuotta sitten. Ainut pieni kauneusvirhe oli huiputuspäivän jäätävä tuuli, jonka takia emme päässeet nauttimaan huipulla oleilusta muutamaa minuuttia pidempään. No, näin se nyt meni tälläkin kertaa. Luonto voitti.

Tähtiviirut Kilin yllä kuvattuna leiristämme

Nautimme yhdessä illallista Moshissa ja kävimme läpi reissun tapahtumia mukavassa hengessä. Valitettavasti korona tunki myös tähän pöytään, sillä jo retkemme aikana olimme saaneet tiedon, että Hollannin hallitus oli kiristänyt ehtojaan myös Amsterdamin kautta kulkevien lentojen suhteen ja niinpä kaikki tarvitsisimme koronatodistukset, mikä tietysti aiheutti taas vähän lisää vaikeuskerrointa kuvioihin. 

Hollannin ilmoituksella oli Tansaniassa kolme suoraa vaikutusta, joista yksikään ei ollut toivottu. 1) koronatestaus ruuhkautui täysin, koska maassa on vain yksi testejä tekevä laboratorio, joka sijaitsee Dar es Salaamissa. 2) koronatestauksen hinta tuplaantui. 3) sertifikaattikauppa mustan pörssin kautta alkoi heti laajamittaisesti, koska virallinen järjestelmä ei pystynyt tuottamaan tarvittavia todistuksia riittävän luotettavasti ja nopeasti. Tämä todennäköisesti ei ollut se, mitä Hollanti asiassa tavoitteli, mutta toisaalta se kertoo hyvin tästä tilanteesta, missä poliitikot toimivat ”vastuullisesti” omien äänestäjiensä silmissä ja samalla siirtävät ongelmat jonnekin muualle, vaikka koko toimenpiteellä ei saatu oikeaan terveysturvallisuuteen mitään vaikutusta. 

Tämä mielestäni kuvastaa mainiosti tilannetta isossa kuvassa. Tehdään näyttäviä toimenpiteitä, joilla ei juurikaan ole vaikutusta. Riittää, että tulee tunne siitä, että on turvallista. Se riittää useimmille ja niinpä se riittää myös päättäjille. Toivottavasti tästä hommasta nyt edes opitaan sen verran, että olisi jonkinlaista varautumista, johtamis- ja viestintäjärjestelmää olemassa, jos ja kun tällainen tilanne iskee uudemman kerran. Todennäköisesti tietenkään ei opita.

No, eteenpäin. Vaikka Kilin reissu olikin hieno, tein itse jo päätöksen, että en aio ainakaan lentomatkailla ennen kuin tässä hommassa on jotain järkeä ja ennustettavuutta. En pidä tilannetta mitenkään erityisen vaarallisena matkailun suhteen, mutta nämä kaikenmaailman rajoitustoimet aiheuttavat niin jakomielisen olon, että siitä on kyllä hauskuus kaukana. Joskohan 2023 jo näyttäisi siltä, että maailma on taas auki.

Read more »