Roadtripillä Suomessa ja Norjassa

Olosuhteiden pakosta vietin ensimmäistä kertaa työurallani lomaa näin kesällä. Ja, kuten aika moni muukin, päätin heinäkuun lopussa suunnata autoilemaan Pohjois-Suomeen sekä Norjan Senjalle ja Lofooteille. Matkani lyheni hieman alkuperäisestä käsivarren sateisen sään vuoksi, mutta lopulta keskiviikkona pääsimme Kian (autoni 😉) kanssa tien päälle. Ensimmäisen päivän suunnitelmissa oli ajo Ranuan kautta Äkäslompoloon ja siitä sitten parin yön pysähdyksen jälkeen edelleen Kilpisjärvelle. 

 

Ranualla kävin sateisena iltapäivänä vilkaisemassa jääkarhuja, jotka olivat varsin levollisissa tunnelmissa. Kuvausvalo ei luonnollisestikaan ollut kovin häävi. Parhaat otokset sain kuurojen välissä ulos uskaltautuneesta arokissasta (Manul), jollaisesta en aikaisemmin ollut kuullutkaan. Ranualta ajoin edelleen Rovaniemen kautta Äkäslompoloon ja kiskaisin viimeisen pätkän Ylläsjärvelle ihan Jauhojärventietä. Ylläksen kelit olivat märät, eivätkä oikein houkutelleet ulkoilemaan. Niinpä jätin suunnittelemani maastopyöräilyt toiseen kertaan ja suuntasin varhain perjantaina aamulla kohti Kilpisjärveä tavoitteenani ehtiä Malla-laivan kyytiin klo 10. Ihan loppumatkasta auton oikealta puolelta alkoi kuulumaan epämääräistä kolinaa/tärinää, mutta siinä vaiheessa en vielä ehtinyt asiaa sen tarkemmin miettiä. Ehdin mukavasti laivaan, joka vei risteilijät Ruotsin Koltalahteen, mistä oli noin 3 kilometrin matka Kolmen valtakunnan rajapyykille. Polku oli sateiden jäljiltä märässä kunnossa, mutta muuten luonteeltaan helppo. Sääskiä oli runsaasti tarjolla, joten pysähdykset eivät erityisesti houkutelleet. 

Näkymiä Kalottireitin varrelta Mallan luonnonpuistosta

Suurin osa ihmisistä suuntasi saman tien takaisin laivalle, mutta itse lähdin kohti Suomen rajaa ja Mallan luonnonpuistoa, jonka läpi kulkisi noin 11 km polku takaisin Kilpisjärvelle. Polku kuuluu osana noin 800 kilometrin mittaiseen kalottireittiin. Noin puolivälissä matkaa Kilpisjärvelle sijaitsee Kitsiputous, jonka olin suunnitellut lounaspaikaksi. Alkumatka rajapyykiltä kohti Kilpisjärveä oli oikeinkin helppoa polkua, mutta myöhemmin reitti muuttuu hieman haastavammaksi ja kivikkoiseksi. Siitä huolimatta kyseessä on kohtuullisen helppo vaellus, johon kyllä useimmat normaalikuntoiset ihmiset kykenevät. Vettä oli tullut viime päivinä sen verran runsaasti, että yksi joen ylitys aiheutti jonkin verran pohdittavaa.

Keli pysyi ennusteen mukaisesti kuivana ja Kitsiputouksella nautitun pussilounaan jälkeen suuntasin kohti Kilpisjärveä. Kilpisjärven päässä kannattaa huomioida, että tietä pitkin pääsee palaamaan Retkeilykeskukselle huomattavasti helpommin kuin Saanan polulta, joka nousee varsin korkealle rinteeseen ennen kuin siitä erkanee polku keskukselle. 

Kitsiputouksen toiseksi ylin osa

Vaelluksen jälkeen piti sitten tarkemmin perehtyä tuohon autosta kuuluneeseen sivuääneen. Tein pienen koeajon ja totesin, että jonkinlainen konsultaatio on tarpeen. Soitin Autoliittoon ja olin hieman yllättynyt, kun lähin hinaus- ja korjauspalvelu löytyi noin 100 kilometrin päästä Kaaresuvannosta – jotenkin olisi voinut olettaa, että Kilpisjärvellä olisi jonkinlaista huoltotoimintaa ottaen huomioon, että kyseessä on kuitenkin käsivarren keskus. No, Kaaresuvannosta oli pakko tällä kertaa sitä apua tilata. Asiantuntija totesi, että auto pitää viedä tutkittavaksi pajalle ja niinpä hinautin koko matkaoperaationi yhdeksi yöksi hieman etelämmäksi. Yösija löytyi kohtuullisen helposti paikallisista Rantamökeistä, vaikka kylä onkin pieni ja kello alkoi jo olemaan lähempänä keskiyötä. Lisäksi yöksi luvattu sadekin alkoi jo yltyä. 

Seuraavana aamuna tein jo alustavia järjestelyjä vuokra-auton saamiseksi Muoniosta, mutta onnekseni korjaamolla oli löytynyt helppo ratkaisu ongelmaani, joten pääsin sittenkin jatkamaan matkaa omalla autollani. Näin ollen nokka takaisin kohti Kilpisjärveä ja sitten jo kohta Norjan rajaa. 

Ajoin illaksi suoraan Senjan Fjordgårdiin ainostaan parilla maisemapysähdyksellä ja lähdin saman tien kipuamaan paikallisen Hestenin huipulle. Suurin osa porukasta oli tehnyt omat kiipeilynsä jo päiväsaikaan, joten jotain hyvääkin oman aikatauluni viivästymisestä koitui. Fjordgårdissa käy nykyään niin paljon turisteja Seglan ja Hestenin erityisesti sosiaalisessa mediassa saaneen huomion takia, että kaikki pysäköinti on keskitetty paikallisen koulun hiekkakentälle. Maksu tapahtuu mobiiliapplikaation (PrestoPark) kautta. Norjassa lisäksi toinen applikaatio – Vipps – on todella suosittu pienmaksuissa. 

Kukaan ei oikein tiennyt varmaksi, saako pysäköintikentällä myös leiriytyä – itse tein näin ja oli siinä muutama muukin teltta yön ajan. Kylän hermokeskuksena toimivasta ravintolasta ei infoa oikein herunut, se olisi mainio paikka laittaa pari A4:sta asiasta ilmoitustaululle, jos kerran esimerkiksi kylän kotisivuja ei ole saatavilla. Itse Hestenin huiputus on noin 4-5 tunnin juttu riippuen, millaisia taukoja pitää. Melkein kuka tahansa pystyy nousemaan huippujyrkänteen alapuolelle ja jos uskallusta riittää, niin ei se huipulle nouseminenkaan ihan mahdottoman vaikeaa ollut. Vaatii toki hieman tarkkuutta ja muutamassa paikassa myös käsien käyttöä kiipeämisen tukena. Maisemat ovat hienot ja tältä reitiltähän useimmat tulevat hakemaan jo tutuksi tullutta ikonista kuvaa Seglan ”purjeesta”, joka nousee massiivisena kylän ylle merta vasten. Vaikuttava näky kyllä. Illasta paikalla oli enää kourallinen kiipeäjiä ja pari Insta-pariskuntaa. (Insta-pariskunta = pariskunta, joka ottaa satoja kuvia ja videoita tukeakseen näin omaa ”vaikuttavuuttaan” sosiaalisessa mediassa. Tämä vaikuttajuus on myös hieman mielenkiintoinen ja erikoinen tapa puhua näistä myyjistä. Sitähän tuo vaikuttaminen kuitenkin itse asiassa tarkoittaa, jonkun tuotteen tai itsensä/ulkonäkönsä myymistä.) 

Hestenin jyrkänteillä

Toinen suosittu reitti on tosiaan sitten nousu itse Seglan purjeelle. Pituudeltaan reitti on samaa luokkaa Hestenin kanssa ja molemmat ovat tehtävissä yhden päivän aikana, jos energiaa riittää. 

Fjordgårdista jatkoin jo varhain seuraavana aamuna kohti Gryllefjordia ja Andenesin lauttaa. Olin kuullut, että satamassa olisi hyvä olla noin 3 tuntia ennen lautan lähtöä ja niinpä starttasin heti herättyäni, jotta pääsisin ajamaan Fjordgårdiin johtavat kapeat tunnelit läpi ennen päivän vaellusruuhkan alkamista. Suunnitelmani toimi hyvin ja olin satamassa kolmannella jonotuskaistalla viidestä. Odotusaikana oli sitten hyvää aikaa nauttia aamiaista ja suorittaa varusteiden kuivattelua ja huoltoa mukavassa kesäsäässä. Varasin myös valassafarin Andenesissa illaksi, kun oli selvää, että mahdun jo päivän ensimmäiseen lauttaan. 

Lauttamatka Andenesin puolelle Lofooteille kesti noin kaksi tuntia – odotuksineen viitisen tuntia, joka oli ihan ok siihen nähden, että ajaen matkaan olisi mennyt seitsemisen tuntia. Andenesissa majoituin hotellissa, jossa otin pienet päivälevot ennen kuin suuntasin valassafarien päämajaan. Sieltä kerrottiin, että päivän aikaisempi safari on myöhässä ja että risteily ei tulisi alkamaan ajallaan. Teimme kuitenkin museokierroksen, jonka aikana meille kerrottiin valasfaktaa italialaistaustaisen tutkijan toimesta. Norjan valaat ovat kaikki uroksia ja ne ovat täällä pohjoisessa kerryttämässä kokoaan runsaalla merenalaisella noutopöydällä. Fyysinen koko kun on valailla suurin tae menestykseen parittelumarkkinoilla. 

Norjan ilmavoimat harjoittelemassa Andenesin yllä

Kierroksen päätteeksi kävi ilmi, että valaat ovat itse asiassa jo viikkoja olleet normaalia syvemmällä Andenesin edustalla olevassa merenalaisessa kanjonissa ja siksi risteilyt ovat venyneet normaalista viime aikoina. Arvio oli, että matkaan päästäisiin noin klo 19 ja arvioitu kesto reissulle olisi noin 8 tuntia. Siinä vaiheessa tein itse päätöksen jättää safari väliin, sillä parin huonomman yön jälkeen hotellivuode tuntui houkuttelevammalta ratkaisulta. 

Yritin saada illallista paikallisessa a la carte -ravintolassa, mutta he eivät ottaneet enää uusia asiakkaita vastaan tuntia ennen sulkemisaikaa, joten oli tyytyminen paikallisen pizzerian palveluun. Ehdin siinä samalla järjestellä seuraavalle päivällä lintusafarin Bleikin maisemiin. Se olisi ainoastaan pieni koukkaus matkallani Svolvaeriin, joten miksipä ei. 

Hyvin levätyn yön jälkeen oli mukava lähteä kohti Bleikin lunnisafaria. Laiva lähti klo 13 ja matka lintusaarelle oli vain vartin mittainen. Kameraan olin laittanut telejatkeen, sillä epäilin, että kovin lähelle lintuja ei kuitenkaan päästäisi. Siinä olin täysin oikeassa. Lisäksi lunnit ovat varsin pienikokoisia ja liikkeiltään nopeita. Siihen, kun lisää vielä sen, että kaikki liikkuvat (laiva, linnut, kamera, kuvaaja), niin oli kyllä haastava kuvaussessio. Muutama kelvollinen ruutu, mutta ei käytännössä yhtään täysosumaa. Lunnien kuvaamisessa on erikoinen tunnelma, sillä linnut eivät ääntele juuri lainkaan. Näiden lintujen kanssa siis mielikuvat rääkyvistä lokkiparvista voi unohtaa. 

Lunni - haastava kuvattava

Takaisin tien päälle ja kohti Svolvaeria, Lofoottien niin kutsuttua pääkaupunkia, kävi tieni. Tarkoituksenani oli illasta käydä nousemassa vielä läheisen Floya-nimisen jyrkänteen päälle. Tankatessani autoa ennen polulle lähtöä huomasin lääkintähelikopterin leijumassa pahaenteisesti tavoitteenani olevan rinteen puolivälissä. Ajoin parkkipaikalle ja siinä oli pari muutakin suomalaista juuri päättänyt oman retkensä. He kertoivat, että helikopteriin nostettiin miestä, joka oli katkaissut jalkansa reitillä. 

Sitähän sattuu, ei siinä mitään. Siispä reppu selkään ja nousemaan kohti korkeuksia. Polkua oli omissa lähteissäni kuvailtu kohtuullisen haastavaksi ja sitä se kyllä olikin. Paljon kohtuullisen hankalia kohtia ja huippujyrkänteellä piti käyttää käsiä kiipeämisen apuna. Jos kalottireitti Kilpisjärvellä oli lähes kaiken kansan mentävä, niin tämä Floyan reitti sopii enää paljon harvemmille. Huippuja on tosin useampia ja niistä pari on kohtuullisen helppoja, yksi vähän haastavampi ja sitten on ilmeisesti yksi, jonka kipuamiseen tarvitaan kiipeilyvälineitä. 

Jyrkänteellä laidunnetaan myös paikallisia lampaita, joista yksi oli nuoleskelemassa kameraani, kun käänsin selkäni. En kehdannut kaveria oikein kovasti hätyyttääkään, kun paikka oli vähän sellainen, että sopiva pieni tönäisy olisi saattanut jäädä kamerani viimeiseksi. Rauhallinen kehotus, vaikkakin suomeksi, meni kuitenkin perille ja tilanteesta selvittiin kameran kuivaamisella. 

Eräs Floyan helpommista huipuista Svolvaerin yllä

Ilta alkoi jo tummumaan ja sadepilvet olivat merellä nähtävissä, kun tavoitin huipun. Sitten alkoikin sataa, joten jouduin kääriytymään goretexiin ennen laskeutumista. Laskeutuminen oli luonnollisesti haastavaa liukkailla jyrkänteillä. En voi suositella kaikille, koska itseänikin epäilytti välillä. Pääsin noin puoliväliin rinnettä, kun pilvimassa mereltä alkoi tunkea mantereelle ja peitti näkyvyyden nopeasti käytännössä nollaan. Ajoitukseni laskeutumisen kanssa oli siis täydellinen. Lopun kivikon selvitin rauhallisella tahdilla ja autolle saavuin juuri parhaiksi seuraavaa sadekuuroa varten. 

Ajoin yöksi Kabelvågin leirintäalueelle ja levittelin märät ja mutaiset kamppeet autoon kuivumaan – ajattelin, että seuraavaksi aamuksi luvattu aurinko hoitaa homman. Itse suoritin henkilökohtaista huoltoa ja nautin illallisen pussista seuranani norjalaisen moottoripyöräkerhon jäseniä, jotka kertoivat, että etelämpänä Lofooteilla porukkaa on todella paljon ja varaukset majoituksiin olisivat välttämättömät. Minulle tarjottiin myös akvaviittia, mutta jätin tällä kertaa väliin ja poistuin oman telttani kätköihin. 

Auton ja auringon yhdistelmä toimi mainiosti märkien retkikamojen kuivatuksessa ja niinpä pääsin tien päälle ilman huurteisia ikkunoita. Päivän ajatuksena oli tutkia hieman pienempiä kyläpahasia (Hov, Ballstad, Nusfjord, Ramberg) ja päivän päätteeksi suunnata Fredvangin kylään ja kavuta siellä Ryten-nimisen jyrkänteen päälle. Suunnitelmani oli yöpyä joko jossain Rytenin rinteellä tai Kvalvikan rannalla, jos ehtisin paikalle hyvissä ajoin. Kyllähän siinä lopulta niin kävi, että yövyin Rytenin laaksossa lammen rannalla ja jätin rannalla käymisen seuraavaan kertaan, kun kello alkoi taas kerran olemaan jo hyvän matkaa puolenyön toisella puolen. Rytenin huippu oli muuten vielä keskiyölläkin täynnä innokkaita instaajia, jotka kaikki halusivat saman kuvan jyrkänteeltä Kvalvikan ranta taustana. Itse kävelin vähän sivummalle ja hain hieman rauhallisempia paikkoja, mikä onnistuikin hyvin. Kova tuuli ja todella nopeasti vaihteleva pilvisyys tosin teki kuvaamisesta täälläkin haasteellista, kun kamera ei pysynyt vakaana edes jalustalla ja suljinajat tahtoivat painua varsin alas. 

Kvalvikan ranta keskiyön auringossa kuvattuna Rytenin rinteeltä

Huipulla oli hääkuviaan ottamassa myös suomalainen pariskunta, joka oli odotellut useita tunteja pientä auringon pilkahdusta. Lopulta he sellaisen saivatkin ja kuvaaja antoi todellakin palaa. Kuvista tuli kyllä varmaan tosi hienoja, jos ja kun kuvaaja osasi asiansa. Morsian alkoi olemaan niin jäässä, että hän lähtikin iloisena alas rinnettä, kun sessio oli ohi. 

Aurinko herätti minut lammen rannalta jo turhan varhain, mutta oli aika lailla selvää, että nukkumisesta ei tulisi enää mitään, joten pakkasin kamppeet ja lähdin alamäkeen heti aamupalan jälkeen. Fredvangista jatkoin parilla kuvapysähdyksellä Moskenesin leirintäalueelle, jossa olinkin jo kymmenen aikoihin aamulla. Laitoin teltan valmiiksi ja tein kevyen tankkauksen ennen kuin suuntasin paikalliselle Munkebun reitille, jota lähteessäni oli kuvailtu haastavaksi. Ja sitähän se olikin. Hyvin samaa tasoa Floyan kanssa. Tosin tässäkin aina Munkebun tuvalle asti pääsee melkein kuka vaan, jos on riittävän sinnikäs. Huipulle nouseminen onkin sitten toinen juttu. Itse päätin jättää sen tällä kertaa tekemättä, sillä kolmen tunnin (ja edellisen illan/yön/aamun) vaelluksen jälkeen omat energiatasot eivät olleet enää sellaiset, että olisin viitsinyt lähteä kokeilemaan onneani jyrkänteelle. Vuorelta kun pitää aina päästä alaskin. Niinpä vietin tuvan ympäristössä pidemmän tauon ja reippailin sitten takaisin kohti Sörvågenin kylää ja leirintäaluetta. 

Maisemia Munkanin reitiltä

Tankkauksen ja suihkun jälkeen kävin vielä illalla pyörähtämässä Lofoottien eteläisimmässä kylässä Åssa, josta jo suurin osa porukasta olikin illan tullen haihtunut. Käveleskelin kylän kujilla ja haeskelin autenttista norjalaista tunnelmaa ennen kuin suuntasin takaisin leirintäalueelle. 

Seuraavana päivänä ohjelmistossa oli pitkä siirtymä Lofooteilta Narvikiin ja aloitin sen jo varsin varhain. Pysähdyin matkalla Reinen klassiselle kuvauspaikalle ja nappasin pari ruutua ennen kuin iskin takaisin tien päälle. Tunneli ja vuono kerrallaan kohti Narvikia kävi matkani, joka tuntui kovin pitkältä. Parin edellisen yön telttailut painoivat kyllä silmissä ja pidinkin muutamia ylimääräisiä virkistystaukoja ihan turvallisuuden takia. Saavuin Narvikiin iltapäivällä ja majoituin hieman kulahtaneessa, mutta sympaattisessa Breidablikk Gjesthusissa. Kävin illallisella paikallisessa kalaravintolassa ja maistoin grillattua kapakalaa, joka siis on historiallisesti eräs Lofoottien merkittävimmistä vientituotteista. Ei nyt voi sanoa, että kyseessä olisi mikään kulinaristinen erityisnautinto – hyvää kotiruokaa enemmänkin. 

Å:n kylä auringonlaskussa

Narvikista jatkoin seuraavana päivänä Ruotsin läpi aina Ouluun saakka. Narvik-Kiruna tieosuus oli kyllä erittäin upea, vaikka takana olikin jo viikon verran hienoja vuonomaisemia. Oulun ja Kemin välinen tieosuus sen sijaan on tällä hetkellä todella tuskainen pätkä pitkine autoletkoineen, kun koko väli on enimmäkseen tietyön alla. Siksi halusin selvittää sen jo perjantaina, ettei heti lauantaiaamusta tarvitsisi siihen ryhtyä. Näin viimeinen osuus Kuortaneen kautta Jyväskylään olisi paljon nautittavampi ja rennompi. 

Nautin Oulussa ensin saunasta ja sitten hieman illemmalla vielä erinomaisen illallisen Scandicin Kummeli-ravintolassa. Sanoisin, että paras syömäni kasvisburgeri koskaan ja jälkiruokakin oli aivan mahtava. 

Reissun viimeisenä aamuna suuntasin siis ensin kohti Kuortaneen yleisurheilun GP-kilpailuja ja sieltä sitten lopulta illaksi kotiin Jyväskylään. Komea aurinkoinen kesäkeli saatteli minut läpi monien vähän pienempien kylien aina Kuortaneelle. Osallistuin media-akkreditoinnilla myös kaupungin tarjoamalle lounaalle ennen varsinaisia kisoja. Itse kilpailujen suhteen odotukset eivät ehkä ihan täyttyneet, sillä a-luokan huipputulokset jäivät tällä kertaa odottelemaan toisia kilpailuja. Toki jotkut olivat kilpailleet toistaiseksi todella vähän, mikä näkyi suorituksissa. Järjestelyt sen sijaan olivat kaikin puolin erinomaiset ja siitä Kuortaneen järjestelyorganisaatio voi syystäkin ylpeillä. 

Ståhl hallitsi miesten kiekkoa myös Kuortaneella

Kamat pakettiin ja sitten vielä parin tunnin ajo Jyväskylään, minkä jälkeen puolentoista viikon mittainen roadtrip oli paketissa.

Read more »