Partioaitan järjestämä vaellus Kebnekaiselle alkoi parin päivän ajomatkan päätteeksi Nikkaluoktan pienestä saamelaiskylästä, jonne Kiirunasta länteen johtava maantie loppuu. Lyhyen alkupalaverin jälkeen otimme rinkat kantoon tihkusateisessa iltapäivässä ja suuntasimme kohtuullisen lyhyen etapin (n. 6,3km ja 2,5h) kohti Laddjujavren rantaa, jonne pystytimme ensimmäisen leirimme. Ryhmään kuului kymmenen vaeltajaa sekä oppaamme. Olin varautunut mahdolliseen ennustettuun kaatosateeseen pari päivää aikaisemmin hankkimallani ylimääräisellä tarpilla, jonka pystytin telttani päälle kolmijalkaa ja yhtä lainattua retkeilysauvaa apuna käyttäen. Varsinaista rankkasadetta ei yöllä tullut, mutta sanoisin, että tarppi kyllä varmaan olisi siinä suhteessa tehnyt tehtävänsä. Jatkokehitykseen pitäisi sen sijaan ottaa kiinnitysnarut, joita oli vain neljä. Tuoteseloste puhui yhdeksästä kiinnityspisteestä, ja toki pisteet onkin, mutta ei naruja, eikä kiiloja.
 |
| Laddjujavri |
Toinen päivä valkeni pilvisenä ja tuulisena, kun laitoimme leirin kasaan ja suuntasimme päivän aluksi venelaituria kohti, josta aloitimme pienellä veneretkellä Laddjujavren selkää ja siihen laskevaa jokea pitkin länteen, minkä jälkeen oli aika ottaa taas omat jalat alle, kun nousimme kohti Tarfalan laaksoa Kebnekaisen jäätiköiden itäpuolella. Päivän taival oli veneavusta huolimatta kohtuullisen pitkä (12km ja 5h) ja kävi hieman kropan päälle, kun rinkassa oli painoa yli 20 kiloa ja reitti nousi matkan aikana ylös noin 600 metriä. Itse leiripaikka oli karun kaunis laakso, mutta myöskin erittäin tuulinen ja siksi todella kylmän tuntuinen varsinkin edellisten viikkojen helteiden jälkeen. Myöskin matka Tarfalan tunturiasemalle oli käytännössä liian pitkä, että siitä olisi ollut mitään apua. Kilometrin mittainen matka rakan yli suuntaansa ei oikein vaelluspäivän päälle kiinnostanut, varsinkin, kun nousu jäätikölle tapahtui lähempää leiripaikkaamme.
 |
| Tarfalan laakso |
Kolmantena päivänä heräsimme kirkkaaseen auringonpaisteeseen ja aamutoimien jälkeen siirryimme viereiselle tutkimusasemalle hakemaan kiipeilyvarusteet sekä tapaamaan joukkoomme liittyneen paikallisen vuoristo-oppaan. Varustautumisen jälkeen nousimme laaksosta ensin jäätikölle ja sitten ylitimme köysistöissä niin Storglacierin kuin Björlingsglacierin, minkä jälkeen nousimme harjannetta ja kallioon pultattua via ferrataa pitkin ylös niin kutsuttua Kebnekaisen östra ledeniä pitkin. Sää ja näkyvyys huononi koko matkan ajan ja ylhäälle (via ferratan yläpäähän) päästyämme näkyvyys oli enää muutamia kymmeniä metrejä. Pidimme lyhyen tauon Topstuganilla ja tankkasimme hieman energiaa ennen viimeistä lyhyttä osuutta vuoren huipulle. Reittimerkkien lopussa näkyvyys oli pudonnut enää muutamaan metriin ja tuuli oli navakka ja jäinen. Nousimme köysissä kapealle huippuharjanteelle, mistä ei kyllä näkynyt mitään mihinkään suuntaan. Joka tapauksessa kaikki ryhmämme jäsenet nousivat huipulle saakka, kiitos ammattioppaiden. Muutamien muiden retki samana päivänä päättyi ennen aikojaan joko huonon näkyvyyden tai puutteellisen varustuksen osalta. Täytyy sanoa, että itsellenikin karut olosuhteet keskikesällä tulivat hieman yllätyksenä, onneksi oma varustukseni oli kuitenkin aika lailla optimi tähänkin keliin. Toppatakki, jonka ihan viimeisenä nappasin mukaani Tampereelta lähtiessä, oli jokaisen kannetun gramman arvoinen.
 |
| Jäätiköllä - säärintama tulossa vastaan. |
Lyhyen huippuhetken jälkeen palasimme omia jälkiämme alas harjanteelle ja edelleen jäätiköiden yli takaisin alas laaksoon. Jäätiköllä näkyvyys oli koko ajan erittäin huono ja en aikaisemmin ole vaeltanut tällaisessa 'white out' -kelissä - täytyy sanoa, että jos itsekseni olisin ollut liikkeellä, niin siinä olisi voinut olla usko ja taidot koetuksella. Päivän taival oli pitkä (15km ja 10h) ja nousumetrejä kertyi noin 1300.
 |
| Kebnekaisen huipulla näkyvyys nollassa. |
Lepo olisi ollut ihan ansaittua pitkän päivän jälkeen, mutta illalla noussut navakka noin 23 m/s tuuli ei antanut yöllä armoa ja niinpä telttojen kiinnitykset ja rakenteet olivat koetuksella ja lepo muuttui enemmänkin aamun odotukseksi. Aamulla leirin pakkaaminen navakassa tuulessa oli myöskin kokemus, jota en ihan heti unohda. Käytännössä pakkaus piti suorittaa istualtaan, sillä ainoastaan oma paino piti telttaa paikallaan sen verran, että se ei lähtenyt tuulen mukaan.
Siirryimme Tarfalan jäätävästä jäätikkötuulesta alemmas Kebnekaisen tunturiasemalle, missä nautimme leiriytymisen jälkeen hieman myös mukavuuksista. Itse kävin saunassa ja sitten nautimme vielä yhteistä illallista Elsa's kök -ravintolassa. Hintataso tunturiasemalla on korkea, mikä tietysti sijainnin ja logistiikan takia on varmaan osin perusteltuakin. Huoltorakennuksen käyttö (sis. saunan) maksoi noin 30€ ja punkkapaikka olisi ollut 90€/yö - mökit luonnollisesti vieläkin kalliimpia. Leiriytyä saa ilmaiseksi ja vesipiste on kaikkien käytössä veloituksetta. Illalla tuuli oli tyyntynyt tunturiaseman puolella mitättömäksi ja viimeinen yö Kebnekaisella olikin sään puolesta reissun levollisin.
 |
| Ilta tunturiasemalla |
Kebnekaisen vaellus ei vastannut odotuksia siinä mielessä, että kokonaisuus oli erityisesti olosuhteiltaan paljon vaativampi kuin olin odottanut. Yllättävää oli todella raju sää keskellä kesää. Onneksi tuli otettua mukaan myös talvivarusteita. Myös leirintä Tarfalassa oli kovan tuulen takia haastavaa. Sanoisin, että poluilla näkemäni perusteella moni Kebnekaisen vaeltaja on matkalla aivan liian kevyin varustein ja vajavaisella osaamisella, jotta vuoren huiputuksen voisi tehdä turvallisesti ja kohtuullisen mukavasti. Toivottavasti matkassa on sitäkin enemmän kylmää harkintaa sen suhteen, että milloin kääntyä takaisin.
 |
| Paluu tyylillä |
Retken viimeisenä päivänä siirryimme glamping-kategoriaan ja matkasimme seitsemässä minuutissa helikoptereilla takaisin Nikkaluoktaan ja siitä loppukahvittelun jälkeen sitten taas pitkälle ajotaipaleelle läpi Ruotsin ja kohti Pirkanmaata.
