Kiertomatkalla Keski-Aasian staneissa

Suuntasin muutaman vuoden takaisen suunnitelmani mukaisesti vihdoin Keski-Aasiaan nyt alkusyksystä, vaikka kotimaassakaan ei ollut syksyisistä säistä tietoakaan. Vielä vähemmän näin oli Keski-Aasian niin kutsutuissa ’staneissa’ (=’maa’) Kirgisiassa (Kyrgyzstan), Kazakstanissa, Tadjikistanissa, Uzbekistanissa ja Turkmenistanissa, missä päivälämpötilat alavilla mailla nousivat edelleen lähemmäs 40 astetta ja vuorillakin päivällä oli ihan suomalaisittain helteisiä lukemia.

Lensin Turkishin lennolla Istanbulin kautta Kirgisian Bishkekiin, josta aloitin kiertomatkan myyttisellä silkkitiellä. Muodollisuudet saapuessani sujuivat kuin rasvattu – en muista milloin olen ollut matkalla lentokentältä hotelliin alle 30 minuuttia laskeutumisesta. Kirgisia on vanhoista Keski-Aasian neuvostotasavalloista ainut, missä kansa on laittanut mielestään huonoja valtion päämiehiä luiskaan ja saanut aikaan mieleistään muutosta. Muissa maissa vahvan keulakuvan politiikka on edelleen voimissaan – eniten tietysti outouden verhoamassa Turkmenistanissa.

Kaupunkikierroksella Biskekissä voi ostaa vaikkapa virkistävää hevosenmaitoa

Kiertomatkamme alkoi pääkaupunki Bishkekistä ja lyhyen pääkaupunkiin tutustumisen jälkeen suuntasimmekin jo kohti ylänköä ja Chong-Keminin pientä kylää. Matkalla vierailimme lyhyesti historiallisella Burana-tornilla, jonka juuret ovat noin tuhannen vuoden takaa muinaisesta Balasagunin kaupungista. Paikka olisi ansainnut enemmän kuin vajaan tunnin vierailun. Chong-Keminissä majoituimme paikallisen yhteisön ylläpitämässä majatalossa, jossa huonosti rasvattuja ovia lukuun ottamatta kaikki toimi mainiosti. Teimme lyhyen aamukävelyn läheisille kukkuloille – potentiaalia alueella olisi ollut paljon enempäänkin, mutta matkan alkupäätä leimasi muutenkin mystinen kiire, joka tuntui olevan koko ajan läsnä, enkä ihan tiedä miksi.

Chong-Keminin maisemia

Matkanjohtajamme ei selvästikään arvostanut luonto- ja maaseutukohteita kovinkaan korkealle. Chong-Keminin jälkeen suuntasimme korkeammalle vuoristoon ylängölle, joka sijaitsi maan suurimman järven Song Kulin rannalla noin 3000 metrin korkeudella. Ajomatka tarjosi Kirgisialle tyypilliseen tapaan hienoja maisemia ja huonoja teitä.  

Ylängöillä laiduntaa hevosia, vuohia ja jakkeja – Keski-Aasiassa hevoset ovat enemmistö toisin kuin monilla muilla alueilla, joilla tyypillisesti vuohet tai lampaat dominoivat. Song Kulissa majoituimme perinteisissä jurtissa, jotka olivat turistikäytössä ja niitä olikin Song Kulin rannalla arviolta satoja. Illalla ne lämmitettiin saunan lämpöisiksi hiilikamiinoiden avulla – nukkuminen oli haastavaa. Sanoisin, että täällä on tämän matkan parhaat mahdollisuudet kuvat tähtiä, jos taivas on kirkas – kaikkialla muualla on aika paljon valosaastetta.

Jurttaleirimme Song Kulin rannalla

Aamulla kävimme nousemassa viereisen kukkulan huipun tuntumaan noin 3500 metriin, josta olikin mainiot näkymät järvelle. Jatkoimme pikamarssiamme läpi Kirgisian Tamgaan, jossa nautittu munakas aiheutui kohtalokseni seuraavan parin päivän ajaksi. Olimme Ak-Orgossa kuulemassa perinteisestä jurtan valmistuksesta, kun vatsani alkoi vääntää pahaenteisesti. Seuraavat pari päivää Karakolissa menivätkin sängyssä ensin munakasta poistaessa ja sitten nestettä tankatessa. Tällä kertaa väliin jäi siis Karakolin kaupunkikierros ja Jety-Oguzin kalliot.  Muistan vastaavan keissin jostain jenkkireissulta reilun kymmenen vuoden takaa – silloinkin aamiainen koitui kohtalokseni.

Kirgisian jurttamestari

Parin päivän makailun jälkeen olin heikosti tolpillani ja ryhmämme suuntasi kohti rajaa ja Kazakstania, joka on alueen valtioista vaurain ja eniten venäläistynyt. Rajan ylitys oli helppo ja kohta olimmekin jo Satyn kylässä Kolsay-järvien kansallispuiston porteilla. Iltapäivällä suuntasimme suositulle Kaindy-järvelle lyhyen kävelyretken muodossa. Jälleen meillä oli pakottavan tuntuinen kiire, vaikka oikeasti meillä ei ollut kiire edes illalliselle, jonne ehdimme mainiosti, vaikka reissumme venyikin kymmenkunta minuuttia yli suunnitellun kahden tunnin. Oppaamme kiihtyi asiasta jostain syystä poikkeuksellisen paljon ja nolasi itsensä totaalisesti avautumalla aiheesta todella epäammattimaiseen tapaan illallisen jälkeen. En ollut koskaan aikaisemmin kokenut matkoillani mitään vastaavaa. Seuraavana aamuna hän pyyteli asiaa anteeksi, mutta kyllähän uskottavuus oli aika lailla mennyttä.

Kaindy Lake

Jatkoimme ylikiireisellä tyylillämme Charyn-kanjoniin, jossa jälleen käytössämme oli ruhtinaallinen tunti kanjoniin tutustumiseen. Myös Kazakstanissa olisi mielestäni huomattavasti enemmän potentiaalia erityisesti luontokohteissa. Toki maa on niin valtava, että kiertomatkat voisi helposti järjestää pelkästään Kazakstanissa.

Charyn Canyon

Kanjonista selviydyttyämme ajoimme vehreään ja moderniin suurkaupunkiin Almatyyn, jossa teimme pitkähkön kaupunkikierroksen paikallisen bossladyn johdolla ja nautimme illallista ennen seuraavan aamun siirtymää ensin lentokentälle ja sitten Air Almatyn sulavilla siivillä Tadjikistanin pääkaupunkiin Dusanbeen, josta suuntasimme jo heti seuraavana aamuna vuorille ja idylliseen Gazzan kylään, jossa meillä sentään oli hieman aikaa hengähtää rajun etenemistahtimme lomassa. Ajo Varzobin seudulle ja Gazzaan oli varmaan reissun nautittavinta osuutta upeine vuoristomaisemineen. Maisemat toivat mieleen näkymiä niin Kreetalta, Norjasta kuin Patagoniastakin. Teimme pari nautittavaa päiväretkeä Gazzan kylästä läheiseen Vorun kylään sekä käärmejärvelle, jonka oikea nimi jäi itseltäni selvittämättä. Tadjikistan oli ilman muuta ohjelmaltaan eniten omaan makuuni ja olisin voinut helposti kuvitella itseni tänne vuoristoon pidemmällekin vaellukselle.

'Snake Lake'

Mikä sitten ei ollut inhimilliseen makuun, oli rajan ylitys Tadjikistanista Uzbekistaniin. En hirveästi liioittele, kun sanon, että Tadjikistanin rajaviranomaiset polkevat kyseisellä rajalla ihmisoikeuksia ilman mitään ilmeistä tarvetta. Noin kolmetuntinen pystypaini (enkä yhtään liioittele) passintarkastukseen laukkuja  kantaen keskipäivän pistävässä auringossa oli jotain aivan käsittämätöntä 2020-luvulle. Tilanne toi mieleeni joitain uutislähetyksiä konfliktialueilta, missä ihmiset yrittävät evakuoitua pois sodan tieltä. Täällä tilanne oli täysin epäpätevien ja taitamattomien rajavartijoiden omaa tuotosta. Onneksi kenellekään ei sattunut mitään pahempaa, ainoastaan muutama tajunnan menetys oli lähellä.

Uzbekistanissa etenemistahtimme rauhoittui ja vietimme lähes kaikissa paikoissa jopa kaksi yötä. Valitettavasti täytyy sanoa, että olisin mieluummin viettänyt ne ylimääräiset yöt reissun aikaisemmissa maissa kuin Tashkentissa, Samarkandissa ja Bukharassa. Samarkandissa ja Bukharassa varmaankin täytyy pysähtyä, koska ne tavallaan ovat silkkitien turismin tähtiä hienoine valaistuine moskeijoineen, minareetteineen, isoine aukioineen ja iltavalaistuksineen. Valitettavasti vain matkailijajoukot alkavat olla sitä luokkaa, että itse en kyllä lähtisi näihin paikkoihin paitsi ihan varhain aamulla tai sitten myöhään illalla. Shah-i-Zinda on intiimi muinainen hautausmaa täynnä upeasti koristeltuja mausoleumeja ja erityisesti aamun pehmeän valon aikaan se näyttää todella hyvältä. Suosittelen olemaan ensimmäisenä jonossa klo 07 – yhtään myöhempi saapuminen aiheuttaa jäämisen vartavasten pukeutuneiden Insta-leidien jalkoihin.  

Shah-i-Zinda iltavaloissa

Uzbekistanin vierailuun kuului viimeisenä pysäkkinä myös Khiva, joka muistuttaa Samarkandia ja Bukharaa, mutta on aavistuksen miellyttävämmän oloinen ja tarjoaa oikeastaan pienoiskoossa sen, mitä Samarkandissa ja Bukharassa on tarjolla.

Vaikka Uzbekistanin tähtikohteet voikin jo hyvin luokitella täysin massaturismiksi, miellyttävää on käytännössä erittäin alhainen ahdistelun taso. Matkailija ei täällä joudu erilaisten myyntihenkilöiden tarjousten kohteeksi ollenkaan samaan tapaan kuin monilla vielä suositummilla tonteilla. Myöskin hinnoissa ollaan kohtuullisia – turistihinta ei ole tähtitieteellinen, vaan yleensä ihan kohtuullinen tarjous. Ainoastaan Bukharan Hammamissa tulimme huijatuiksi – kyseinen paikka ei todellakaan ole 400k arvoinen, sanoisin, että 100k on lähempänä oikeaa hintaa. Uzbekistanissa leimallista on myös se, että joka paikassa pitää soida sama musiikki, joka on vaikeasti kuvailtava sekoitus vanhaa iskelmää ja discon rytmejä – ei mene oman soittolistani kärkeen.   

Hyvästelimme osan ryhmästämme maistuvan viimeisen illallisen päätteeksi Khivan tummuvassa, mutta lämpimässä illassa, Terrassa-ravintolan tanssikatolla, missä oli reissun maistuvimmat vartaat.

Khivan sininen tunti

Seuraavana aamuna ajoimme Shavatiin rajalle ja jäimme oppaamme rajanylitysennätyksestä vain muutaman minuutin, kun ryhmämme selvitti kaikki muodollisuudet noin kahteen ja puoleen tuntiin. Ennätyksemme tuhriintui Turkmenistanin rajan järjestelmäongelmiin.

Heti virallisuuksien jälkeen olimmekin jo bussissa matkalla läheiseen Dashoguziin. Kansainväliset luottokortit eivät toimi Turkmenistanissa, missä valuttaa voi vaihtaa virallisesti pankissa suhteella 1:3,5 (USD) tai pimeillä markkinoilla suhteella 1:15 – mekin saimme rahat linja-autoomme muovipussissa mieheltä, joka odotti saapumistamme puskassa. Dashoguzissa lounastimme reissun mittakaavassa erinomaisessa Seyran-ravintolassa ennen kuin suuntasimme kahden tunnin matkan päähän luoteeseen Kunya Urgenchin UNESCO-kohteeseen, joka keskipäivän paahteessa oli varsinainen pätsi. Uzbekistanin loiston jälkeen Kunya Urgenchin temppelialue ei kyllä saanut ihan hirveitä tuntemuksia aikaan. Mikä sen sijaan ihmetytti, oli se, että tämä paikka oli ollut UNESCOn listoilla kohta jo kaksi vuosikymmentä, mutta silti rakennusten kunto oli korkeintaan välttävä. Olisikohan niin, että joku on mahdollisesti vetänyt välistä. Mene ja tiedä.

Kunya Urgench, Turkmenistan

Palasimme Dashoguziin illaksi ja seuraava aamuna suuntasimme hieman myöhemmällä startilla kohti seuraavaa UNESCO-kohdetta, Darvazan kraatereita, eli niin kutsuttuja helvetin portteja. Matka Darvazaan oli pitkä ja tiet erittäin vaihtelevassa kunnossa, kun ajoimme läpi Karakumin autiomaan. Saavuimme Darvazaan juuri ennen auringonlaskua ja kävimme heti tutustumassa kaasukraateriin, joka siis on nyt palanut useita vuosikymmeniä sytyttämisestään lähtien. Kraateri on mielestäni parhaimmillaan pimeän laskeuduttua, kun oranssi kajastus värittää ilman kraaterin yllä. Tuuli oli koko vierailumme ajan navakkaa ja nostatti paljon hiekkaa ja pölyä ilmaan, mikä teki valokuvauksesta hankalaa monestakin syystä. Majoituimme vain muutaman sadan metrin päässä kraaterilta, mikä oli erinomaista – näin pääsimme kerrankin käymään kohteessa täysin vapaasti.

Majoitus parhaalla paikalla

Koko reissun lopuksi ajoimme läpi autiomaan surrealistiseen pääkaupunkiin Ashgabatiin, missä kaikki on megalomaanisen suurta. Kyllähän isoja rakennuksia ja monumentteja on maailmalla paljonkin, mutta tällä tiheydellä ei missään muualla kuin täällä. Lisäksi kaikki rakennukset ja monumentit valaistaan pimeän laskeuduttua värivaloin kustannuksissa säästelemättä. Ashgabatissa maan vauraus näkyy, muualla maassa ei niinkään. Erikoista on myös se, että lähes kaikki pääkaupungin autot ovat valkoisia (osin käytännöllisistä syistä, koska aurinko on niin ankara). Hopea ja kulta ovat muut sallitut värit, mutta ne ovat selvässä vähemmistössä.

Pääkaupungin keskeisillä alueilla turistit voivat liikkua varsin vapaasti, vaikka tietysti tunnelma Ashgabatissa on jotenkin erilainen kuin tämän kokoluokan kaupungeissa yleensä – ehkä siihen vaikuttaa se, että ihmisiä on liikkeellä suhteellisen vähän ja toisaalta kaikki tarinat siitä, miten rajoitettua elämä Turkmenistanissa olisi. Parin päivän UNESCO-kohteissa kiertelyn jälkeen en pysty tekemään asiasta oikein minkäänlaista valistunutta arviota. Erikoinen kokemus kuitenkin.

Ashgabatin keskuspuiston ravintola iltavalaistuksessa

Erikoista oli sekin, että Turkmenistanissa palvelun taso esimerkiksi ravintoloissa oli selkeästi reissun paras. Hintatasoltaan koko Keski-Aasia on kukkarolle toistaiseksi todella ystävällinen matkakohde ja kuten jo ylempänä kirjoitin, selkeitä huijauksia ja tyrkytystä esiintyy todella vähän. Tähän pienen poikkeuksen tekee pyykinpesun hinta, joka erityisesti Uzbekistanissa on aika lailla maailman kalleinta. Pyykkäyksen hinnaksi voi helposti tulla 20-30USD, mikä johtuu veden niukkuudesta. Veden puute on erityisesti Uzbekistanissa ja Turkmenistanissa iso ongelma, mutta turismin kuplaan se näkyy oikeastaan vain pyykin hinnoittelussa.

Englannilla Keski-Aasiassa ei pärjää Uzbekistania ja harvinaisia poikkeuksia lukuun ottamatta, joten palvelutilanteet hoidetaan pääosin käsimerkein. Venäjä on alueen lingua franca. Sanoisin, että luontomatkailija keskittyy reissun alkupään Kirgisiaan, Tadjikistaniin ja Kazakstaniin ja suuntaa luonnollisesti vuorille ja kanjoneihin. Luonnon arvostus ei ole täällä kovinkaan korkealla ja siksi luontomatkailussa olisikin varmaan vielä todella paljon potentiaalia. Kulttuuri- ja pakettimatkailija sen sijaan nauttii Uzbekistanin kuuluisista kohteista, ostosmahdollisuuksista sekä palveluista. Turkmenistan on sitten tarina erikseen ja tällä hetkellähän tilanne on se, että käytännössä kaikki turistit vierailevat maassa tasan samoissa kohteissa.

Tämä matka oli kanadalaisen G Adventuresin järjestämä ja olen ollut paljon heidän reissuillaan viimeisten 15 vuoden aikana. Sanoisin, että hinta-laatusuhde on yleensä varsin hyvä. Ryhmämatkailussa on hyvät ja huonot puolensa. Hyvää on se, että aika vähän pitää järjestää itse. Huonoa puolestaan se, että tahti on yleensä varsin kova. Tällä reissulla mielestäni kaupunki- ja luontokohteiden balanssi ei ollut kohdallaan ja siksi tosiaan itse olisin siirtänyt muutaman päivän Uzbekistanin kaupungeista matkan alkupään vuoristoylängöille. Toki tiedostin jo matkakuvauksesta, että tämä on potentiaalinen riski, mutta jotenkin se kiire, missä ensimmäiset puolitoista viikkoa edettiin, pääsi kuitenkin hieman yllättämään.

Bukhara

Valokuvauksesta nauttivalle matkailijalle tällaiset ryhmämatkat toimivat huonosti juuri mainitun kiireen takia sekä siksi, että paikoilla ollaan usein keskipäivällä tai muuten huonoon aikaan. Valokuvaukseen keskittyneet matkat ovatkin yleistyneet ja olen itsekin ollut parilla sellaisella. Etuna on luonnollisesti se, että siellä ohjelmat rakennetaan niin, että pelipaikoilla pyritään olemaan silloin, kun valot ovat parhaimmillaan, eikä silloin ole kiire mihinkään. Miinuspuolella on sitten hintataso, joka on vähintään 2000-3000 euroa korkeampi johtuen erilaisesta matkailijaprofiilista ja yleensä korkeammasta palvelutasosta. Itse vähän vielä kipuilen tässä välimaastossa – matkailun hinta kun on muutenkin koronan jälkimainingeissa noussut paljon omaa tulotasoa enemmän. Mutta niinhän se menee – ihmisen elinkaaressa on harvoin aikaa ja rahaa optimaalisesti samaan aikaan.