Haltin vaellus 26.-30.7.2021

 Niinhän se meni tänäkin vuonna, että mistään ulkomaan matkoista oli aika lailla turha haaveilla, kun erilaiset rajoitukset ovat valitettavasti edelleen täyttä arkipäivää ja loppua ei ole näkyvissä. Melkein jo ilmoittauduin Kebnekaisen vaellukselle heinäkuun alussa, mutta Ruotsin matkailunkin suhteen ilmassa oli liian isoja kysymysmerkkejä vaadittavien koronatestien suhteen siten, että budjetti olisi noussut niiden myötä melkein kaksinkertaiseksi. Niinpä suuntasin katseen jälleen kotimaahan ja Haltille.

Suomen huipulla.

Heinäkuun lopussa koronatilanne oli Keski-Suomessa varsin hyvä, kuten se on ollut koko ajan, joten siinä avautui mahdollisuus tehdä tämä Haltin vaellus Norjasta käsin ilman ylimääräisiä maksullisia testejä ja päätin käyttää tilaisuuden hyväkseni. Niinpä ajelin kohti Guolasjärveä muutamalla välipysähdyksellä. Kävin matkalla ensin Kajaanissa kuvaamassa yön Ahmoja, jotka olivat tälläkin kertaa hankalia kuvattavia, sillä suurin osa niiden liikkeistä sijoittui hämärään aikaan, jolloin kuvauksesta tulee haastavaa (omasta kalustostani) puuttuvan valovoiman takia, varsinkin kun ahmat ovat liikkeissään vielä varsin vikkeliä. No, sain kuitenkin muutaman tyydyttävän ruudun muistikortille ennen kuin jatkoin kohti Äkäslompoloa, jossa palauttelin pari yötä mökillä ennen lähtöä tunturiin. Kävin siinä matkalla pikaisesti myöskin Ranuan eläinpuistossa nappaamassa pari jääkarhufotoa – vuoristosusi sen sijaan ei edelleenkään suostunut näyttäytymään kameralle.

Ahma on osoittautunut hankalaksi kuvattavaksi.

Maanantaina aamulla suuntasin auton kohti Kilpisjärveä, missä näytti olevan runsaasti retkeilijöitä autojen määrästä päätellen. Ajoin suoraan rajalle ja ehdin jo hieman ihmetellä, että onko tässä sittenkään mitään tarkastuksia matkailijoille, kunnes noin 10 km Norjan puolella vastaan tuli poliisin ja terveysviranomaisten valvontapiste, missä kontrolloitiin asuinpaikka, rokotustodistus, rekisteröinti Norjaan ja lopulta vielä tehtiin pikatesti. QR-koodit ja muut hienot teknologiset viritykset ovat toki hyvä juttu, mutta kyllä Norjassakin realiteetit olivat aika lailla old school eli käytännössä numeroita kirjoiteltiin lapuille ihan manuaalisesti, eikä minkään lukulaitteen kautta. Jono oli onneksi maanantaiaamuna minimaalinen ja koko homma kesti parikymmentä minuuttia. Pikatestin negatiivisen tuloksen jälkeen matka jatkui kohti Ykeänmuotkaa, Birtavarrea ja lopulta Guolasjärveä. Matkan viimeinen osuus Birtavarren kylästä ylös tuntureille oli matkan hitain osuus, onneksi maisemat olivat ainakin selkeänä päivänä hienot, kuten Norjassa keskimäärin muutenkin.

Parkkipaikalla oli muutamia autoja, aika lailla 50-50 jako suomalaisten ja norjalaisten kesken. Lisäksi tien varrella oli varsin massiivisissa leireissä useita kalastusporukoita. Nykäisin kevyen kenttälounaan parkkipaikalla ennen kuin heitin rinkan selkään ja lähdin rinteeseen joskus alkuiltapäivästä. Tarkoituksenani oli siis nousta ensin Haltin huipulle ja jatkaa siitä Suomen korkeimpaan kohtaan ja leiriytyä jonnekin Haltin majan tonteille Suomen puolella. Keli oli helteinen ja maasto suurimman osan matkasta pelkkää kivikkoa, joten nousu oli hidas ja hikinen. Lisäksi tajusin jo alkumatkasta tehneeni virheen kenkävalinnan suhteen, kun laitoin jalkaani käytännössä tuoreet vaelluskengät, enkä tuttuja Salomonin Speedcrosseja. Arvelin nimittäin, että kivikossa kovemmat pohjat voisivat olla paremmat. Näin jälkikäteen on kuitenkin helppo todeta, että koko vaelluksen mittakaavassa Salomonin lenkkarityylin kengät olisivat toimineet paremmin mittavista kivikko-osuuksista huolimatta.

Guolasjärvi Haltin rinteeltä kuvattuna.

Nousu Haltin huipulle painavan rinkan kanssa kesti lopulta noin 3,5 tuntia ja GPS ilmoitti matkaksi 5 kilometriä. Kaikkiaan aikaa saa siis varata 4,5-5 tuntia taukoineen. Matkalla pitää selvittää käsien kera myös muutamia jyrkempiä paikkoja, yksi poroaita sekä mahdollisesti (vuodenajasta riippuen) myös potentiaalisesti liukkaita tai pettäviä lumilaikkuja. GPS on mukava kaveri suunnistuksen tukena, kun näköyhteys huippuun katoaa aina välillä rinteen kumpuillessa. Nautin huipulla pienen välipalan, laitoin nimen vieraskirjaan ja jatkoin matkaa kohti Suomen korkeinta kohtaa. Näkyvyys oli sen verran hyvä, että otin huipulta kompassisuunnan ja lähdin suoraan sitä kohti – maastossa kun ei ollut tarjolla mitään helpompaa polkua kaiken ollessa loputonta kivikkoa kaikkiin suuntiin.

Haltin huippu, 1361m.

Suunnistus osui täysin nappiin ja olin Suomen huipulla noin tunnin rämpimisen jälkeen. Laittelin siinä illallisen ja otin muutamat valokuvat, kunnes suuntasin alamäkeen suoraan kohti Haltin tupaa. Pari nuorempaa kundia stadilaisesta seurueesta kertoi, että autiotupa oli tyhjillään, joten päätin ottaa sen ensimmäisen yön majapaikaksi. Laskeutuminen kesti noin 2,5 tuntia ja oli maastoltaan edelleen samaa rasittavaa kivikkoa ja rakkaa. Pääsin tuvalle lopulta vähän ennen puolta yötä. Olo oli helteisen kelin ja kivikon jäljiltä aika lailla hakattu. Vettäkin kului kolmisen litraa. Jos Norjan puolelta lähtee mäkeen, niin kannattaa tosiaan huomioida, että täydennyksiä nesteisiin ei ole oikein helposti saatavilla ainakaan näin keskikesällä. Siksi olin itsekin varautunut vähän suuremmalla vesimäärällä kuin normaalisti. Kuljin ensimmäisenä päivänä yhteensä noin 10 km matkan noin 7 tuntiin. Kaiken kaikkiaan aikaa kului taukoineen noin 9 tuntia. Ymmärrän kyllä täysin, miksi eri blogeissa tätä nousua Norjan puolelta kuvaillaan usein hieman haastavaksi.

Maisema läheltä Suomen korkeinta kohtaa Norjan suuntaan.

Toinen päivä valkeni Haltin majalla aurinkoisena ja lämpimänä. Luvassa oli jälleen helteinen päivä käsivarressa. Laitoin päälle kevyet vaellusvaatteet, vähän aurinkorasvaa ja kävin täyttelemässä nestesäiliöt läheisestä joesta ennen kuin lähdin etenemään kohti Pihtsusjärveä ja sen eteläpäässä sijaitsevaa Pihtsusköngästä, Suomen Niagaraa. Polku Pihtsusjärvelle on osa Suomen puolen Kalottireittiä ja merkitty lyhyillä oranssipäisillä puukalikoilla, joita on maastossa muutaman kymmenen metrin välein. Toki polku on myös sen verran kulunut, että se näkyy kyllä kivikkoisimpia paikkoja lukuun ottamatta maastossa selvänä päivänä kohtuullisen pitkälle. (Ja kulkee pitkin jokivartta, joten siinä mielessä tässä ei mitään suunnistustaitoja vaadita.) Saavuin Pihtsusjärvelle aika lailla keskipäivällä (7km/2,5h) ja nautin varjossa jälleen kevyen kenttälounaan. Sen jälkeen otin myös reilun tunnin levot tuvan patjalla ennen kuin latasin rinkan takaisin selkään ja jatkoin kohti Suomen suurinta vesiputousta. Pihtsusjärvellä porukkaa oli paljon ja lisää tuli matkalla vastaan. Yleisimminhän perinteinen Haltin vaellus Kilpisjärveltä tehdään niin, että huiputus tehdään päiväretkenä kevyemmillä kantamuksilla juuri Pihtsusjärveltä, jonne sitten palataan illaksi takaisin.

Vaeltajan taustalla Halti ja Suomen korkein kohta.

Oma reittini siis kulki yöksi Pihtsuskönkäälle, missä yövyin teltassa putouksen läheisyydessä. Reilun neljän kilometrin matkaan kului puolisentoista tuntia. Laitoin teltan pystyyn ja makoilin teltan takana varjossa auringon paistaessa edelleen täydeltä terältä ja kelin ollessa helteinen. Sääskien ja muiden öttiäisten määrä ei ollut kovinkaan paha, joten ulkona oli ihan nautinnollista makoilla. Vaihdoin pakottavat vaelluskengät helpottaviin Crocseihin ja lähdin tsekkailemaan, putouksen ympäristöä kameran kanssa. Pilvetön taivas ei lupaillut mitään väriloistoa illaksi, eikä sellaista tullutkaan. Niinpä kuvista tuli aika lailla normisettiä ja pystyin vetäytymään yöpuulle jo vähän aikaisemmin putouksen pauhatessa rentouttavan tasaisesti taustalla.

Pihtsusköngäs

Aamulla pakkailin leirin kasaan ja lähdin etenemään takaisin Pihtsusjärven suuntaan kohti pohjoista. Kuljettuani viitisen minuuttia polulla hamuilin kädelläni aurinkolasejani, joita ei sitten löytynytkään lipan päältä, minne olin ne asettanut vähän aikaisemmin. Palasin etsimään, mutta reilun vartin pyörimisen jälkeen oli todettava, että lasit olivat löytäneet sen verran salaisen kolosen, että vuosien mittainen yhteinen taipaleemme loppui Pihtsuskönkäälle ja minä jatkoin matkaani silmiä Lapin auringossa siristellen. Päivän reittisuunnitelma oli kulkea ensin takaisin Pihtsusjärvelle ja siitä kohti koillista ja Kopmajoen autiotupaa. Taukoja pidin paahtavassa auringossa noin tunnin välein. Toisella tauolla vaihdoin vaelluskengät Crocseihin loppupäivän ajaksi, sillä maasto oli merkittävästi helpompaa ja särky jaloissani vaelluskenkien kanssa alkoi olla sietämätöntä. Aivan liian kovat sisäpohjat omaan makuuni – manasin vielä kertaalleen omaa virhettäni sitoessani kenkiä kiinni rinkkaani. (Toim. Huom. Nyt on vaelluskenkiin hankittu muotoillut pohjalliset sekä geelityynyt niin kantaan kuin päkiään. Luonnollisesti tämä kaikki olisi ollut suotavaa tehdä jo ennen vaellusta.) Crocsit helpottivat ja nopeuttivat matkantekoa melkoisesti; lisäksi joen ylityksissä piti poistaa vain sukat, joten nekin sujuivat joutuisammin.

Matkalla Kopmajoelle vastaan tuli viisi vaeltajaa, joten ihmisten määrä romahti dramaattisesti verrattuna ”Halti highwayhin”, mikä tietysti oli odotettavissa. Hellekeli imi nestettä kovaan tahtiin, joten jouduin pariinkin otteeseen täydentelemään pussukkaa tunturipuroista. Lapissa se ei välttämättä ehkä olisi tarpeen, mutta käytin veden suodatuksessa tuollaista halpaa ja helppokäyttöistä Care Plus -suodatinta, jonka läpi vesi kulkee ennen juomapussiin päätymistä. Suodatin kestää käytännössä ikuisesti ja ainut hankaluus on veden kerääminen tuollaiseen pussukkaan, josta se sitten puristetaan suodattimen läpi – eli jonkin verran aikaa kuluu. Vertailukelpoiset vaihtoehdot lienevät tabletit tai UV-puhdistuskynä. Luulen, että erityisesti jälkimmäinen toimisi hyvin lähtökohtaisesti kohtuullisen puhtaita virtaavia vesiä käytettäessä. Veden laadun kanssa ei tällä reissulla ollut mitään ongelmaa, kuten odotusarvo olikin. Hikoilu reissulla oli sen verran eksessiivistä, että lisäsin juomaveteen myös karkeaa merisuolaa, jonka olen kokenut urheilupuuhissa hyväksi jo vuosikymmenen ajan.

Kalottireittiä matkalla Kopmajoelle.

Erään vesitankkauksen yhteydessä nuori poro ilmaantui muutaman metrin päähän viereeni ja alkoi röhkimään äänekkäästi. Katselimme hetken toisiamme ja sitten minä jatkoin omaa puuhaani, kun erämaan kasvatti puolestaan siirtyi nauttimaan jokivarren kasvistosta. Tässä yhteydessä tein myöskin reissuni ainoan merkittävän kartanlukuvirheen, jonka huomasin muutaman kilometrin kuluttua. Sen sijaan, että olisin ylittänyt joen kahdesti, ylitin sen vain yhden kerran ja sen vuoksi ajauduin joen väärälle puolelle ison harjun puoliväliin. Tätä korkeuskäyrää ei enää voinut jatkaa eteenpäin, joten vaihtoehtoina oli joko palata takaisin, nousta harjun päälle ”väärällä” puolella jokea tai laskeutua jokitörmää alas, ylittää joki ja nousta vastaava törmä toisella puolella ylös. Yritin kartasta vähän hahmotella, mikä olisi fiksuinta. Päädyin joen ylitykseen aavistuksen haastavassa rotkossa, joka varsinkaan rinkan kanssa väsyneillä jaloilla ei ollut enää ihan pala kakkua, mitä se ehkä muuten olisi ollut. Lopulta homma kuitenkin sujui ilman isompia kommelluksia ja noustuani harjun päälle näin autiotuvan horisontissa. Samalla totesin, että nousu joen toisella puolella olevan harjun päälle olisi ollut se paras ratkaisu, sillä myös siltä puolelta lähestyminen olisi onnistunut ilman ongelmia. Saavutin Kopmajoen autiotuvan iltapäivällä reilun kuuden tunnin ja 15 kilometrin vaelluksen jälkeen.

Porotokka viilentymässä viimeisillä lumilla.

Laitoin tuvalla myöhäisen lounaan tulille ja käytin myös tuvalle jätetyt yhdet ylimääräiset nuudelit, sillä nälkäni alkoi olla massiivista luokkaa. Sapuskan jälkeen otin pienet neuvoa-antavat levot Kopmajoen alapedillä, minkä jälkeen aloin hahmottelemaan vaellukseni jatkoa. Päätin jatkaa matkaa vielä samana iltana Norjan puolelle Somashyttanille, sillä matkaa olisi vain noin kolmisen kilometriä ja se olisi luonnollisesti kaikki pois seuraavalta päivältä. Myös sääennuste oli luvannut heikkenevää ja voimakkaasti kylmenevää säätä loppuviikkoa kohden, joten siinäkin mielessä halusin olla hieman lähempänä maalia.

Kopmajoen autiotuvalla.

Matkalla Somashyttanille mentiin taas läpi poroaidasta ja sen jälkeen ylitettiin raja takaisin Norjan puolelle. Maastossa makasi kyltti, jonka mukaan rajan ylitys ilman lupaa ei ole sallittua. Voisin väittää, että näillä seuduilla vaeltavista 100% kulkee ilman lupia Suomen ja Norjan välillä, sillä asiasta ei mainita juuri halaistua sanaa tätä aihetta (Haltin vaellus/Kalottireitti Norjasta) käsittelevissä blogeissa. Yritin etsiä asiasta lisätietoja, mutta ei sitäkään ole liian helpoksi tehty, joten ymmärrän, että retkeilijät kokevat asian suurimmaksi osaksi turhana byrokratiana. Tilanne on siis ilmeisesti se, että patikointiin ei edes myönnetä rajanylityslupaa, koska se ei täytä luvan myöntämiseen vaadittavaa painavaa syytä. Tulkitsen tilanteen niin, että rajaviranomaiset eivät halua tehdä asiasta turhaa numeroa Suomen ja Norjan välillä ja siispä jättävät asian käytännössä näiden kylttien varaan, jotta ainakin muodollisesti voidaan sanoa, että asiasta on informoitu, jos jotain häslinkiä tulisi. Eli omalla vastuulla käytännössä siis. Jos tähänkin saisi jonkun puoliautomaattisen ja kevyen rekisteröitymisen tyyliin laplandentry tai norwayentry, joita siis koronan yhteydessä on käytetty, niin uskon, että suurempi osa vaeltajista tekisi rekisteröinnin, jos se nyt oikeasti on rajaviranomaisten tavoitteena. Ilmeisesti ei ole.

No, joka tapauksessa saavuin Somashyttanille joskus seitsemän aikoihin illalla reilun tunnin ja kolmen kilometrin kävelyn jälkeen. Matkalla oli poroaidan ja rajapyykin lisäksi myös pari joen ylitystä. Luulin, että Somashyttan olisi varaustupa ja olin varautunut yöpymään teltassa, mutta osoittautuikin niin, että kyseessä oli avoin autiotupa, jonka käytin hyväkseni viileän tuulen puskiessa iholle. Kuivattelin siinä muutamat märät varusteet ja laitoin illallisen tulille ennen kuin kävin unille. Aamulla herätessäni tupa oli kylmennyt merkittävästi, joten tiesin, että sää oli muuttumassa aikaisempien päivien helteestä viileämpään suuntaan.

Aamupalalla näytti lisäksi siltä, että pientä sateen uhkaa oli myös ilmassa. Se ei kuitenkaan realisoitunut, vaan sain lähteä vaeltamaan viileässä pilvipoutaisessa kelissä kohti pohjoista. Alku Somashyttanilta oli todella nautittavaa metsätien tyyppistä alustaa ja ehdin jo luulla, että sama jatkuisi aina Guolasjärvelle saakka. Ihan niin ei tietenkään ollut vaan vaihteleva, kivikkoinen ja paikoin kosteakin alusta saatteli matkaani eteenpäin viheltelevät kihut ja muutama hyttynen seuranani.

Coalbmejavrrit näköpiirissä.

Norjan puolella kalottireitti on merkitty pääasiassa kiviin maalatuilla punaisilla T-kirjaimilla, joita vaeltajat ovat aikojen saatossa korostaneet tekemällä näiden yhteyteen pieniä kivikasoja. Paikka paikoin saa kyllä olla tarkkana, että pysyy reitillä. Suunnistustaidot ovat tarpeen, jos näkyvyys on yhtään huonompi. Saavuin Coalbmejavrrien kohdalle jo ennen aamukymmentä ja päätin jatkaa eteenpäin, sillä alun perin olin suunnitellut viettäväni viimeisen yön tässä järven rannalla. Tässä kohdassa myös reittini erkani kalottireitistä ja kulki tunturin reunaa myötäillen luoteeseen kohti Guolasjärven parkkipaikkaa. Alueella kulkee todella paljon polkuja ja välillä tein muutamia vääriä valintoja, kun polut päättyivät suosilmäkkeisiin, joita piti sitten kierrellä reunoja pitkin. Pääosin kulku-ura on kuitenkin selkeä ja helppo erottaa. Pidin taukoja aina tunnin välein ja yhden pidemmän lounastauon, jonka aikana tankkasin myös vesivarastot täyteen. Lopulta totesin, että olen jo niin lähellä parkkipaikkaa, että kävelen saman tien autolle saakka. Näin myös tein ja se teki viimeisen vaelluspäivän saldoksi noin 5 tuntia ja 18 kilometriä.

Palauttelin jalkojani hieman ja lähdin ajelemaan kohti Kilpisjärveä. Lasku Birtavarreen oli hidas ja tällä kertaa muutakin liikennettä oli huomattavasti enemmän kuin tullessa maanantaina. Kilpisjärvellä olin iltapäivällä ja kävin Retkeilykeskuksella katsomassa, josko siinä olisi voinut yöpyä. Paikka oli kuitenkin loppuunmyyty, joten jatkoin matkaani Karesuvantoon, jossa vuokrasin itselleni pienen mökin yöksi. Seuraavana päivänä jatkoin aamusta matkaani takaisin Äkäslompolon mökille, missä vietin sitten vielä viikon palautellen vaelluksesta olympialaisten ja maastopyöräilyn merkeissä.

Suomen Lappi ja poro.

Vaelluksen suhteen ei isompia kupruja oikeastaan tullut – vaelluskenkien todella surkea soveltuvuus vaeltamiseen toki oli pieni yllätys, mutta se menee kyllä omaan piikkiini, olisi pitänyt testata hieman kattavammin. Crocsit olivat tämän reissun pelastus, ilman niitä taival olisi kyllä ollut todella tuskainen. Suunnistuksen suhteen olosuhteet olivat pääosin erittäin helpot ja ainoastaan kerran tein selkeän virheen. GPS oli hyvä tuki Haltilla oikean huipun paikantamisessa sekä viimeisenä päivänä oman sijainnin varmistamisessa, kun hieman hapuilin polkujen kanssa. Selvisin kohtuullisen painavan rinkan kanssa varsin hyvin, toki Haltin ylitys olisi ollut huomattavasti helpompi päivärepulla tehtynä. Valokuvauksen suhteen ylimääräinen 3 kilon setti oli vähän siinä ja siinä, sillä kuvausvalot eivät tällä kertaa oikein tarjonneet mitään kovin ihmeellistä, pilvetön taivas ei myöskään tarjoa draaman aineksia. Ensimmäinen retki käsivarteen sujui siis kokonaisuutena ihan mukiinmenevästi, ruokaa oli tarpeeksi ja varustevalinnat pääosin oikeita – toki, enhän nyt kuitenkaan ollut ihan ensimmäistä kertaa vaeltamassa. Ei minusta kuitenkaan tule jokavuotista Lapin vaeltajaa, ehkä joskus kuitenkin vielä jonkun reissun käyn heittämässä. Norjassa ja Ruotsissa on ehkä vielä enemmän itseäni kiinnostavia kohteita. Epäilen, että Pohjoismaihin kuitenkin pääsee matkailemaan suhteellisen normaalisti viimeistään ensi vuonna. Eurooppaankin todennäköisesti, kunhan rokotekattavuus vähän etenee. Valitettavasti muun maailman suhteen tilanne näyttää säilyvän kohtuullisen haastavana vielä jonkin aikaa.